Harjaneilikat vaeltavat levottomina, suvi virtaa kiihkeänä ja...

Harjaneilikat vaeltavat levottomina, suvi virtaa kiihkeänä ja sitä vain yrittää pysyä mukana kaikessa siinä ihanassa, mitä suomen suvi tarjoaa. Tulin juuri ystävän luota lounaalta ja ymmärsimme ihmetellä pysähtynyttä hetkeä, kun nautimme kodissa Päijänteen rannalla jälkkäriksi jäätelöä omasta pihasta poimituilla metsämansikoilla ja mustikoilla. Minä taas tänään käyn katsastamassa lehtomme kanterellit, että josko ensimmäinen satsi saataisiin.

Harjaneilikoita en ole koskaan varsinaisesti istuttanut, mutta jostain niitä on lehtoomme vaeltanut ja monissa väreissä. Viime tai edellissuvena sitten siirsin vaaleanpunaisia yhteen kukkapenkkiin, jossa ne nyt kukkivatkin jättimäisten harmaamalvikkien juurella. Yllätys oli kuitenkin, että niitä oli iso rypäs myös viereisessä penkissä, vanhan korituolin likellä. Kukka lienee levottomien tuhkimoiden sukua ja kiva niin, sillä villin puutarhan lumo voittaa meillä tarkasti rajatut penkit ja nurmikot.

Näitä vanhoja, kesät talvet ulkona olleita suuria korituoleja on meillä kaksi. Alun perin oli tarkoitus istuttaa kärhöt niitä kiipeilemään, mutta jossain vaiheessa huomasin, että ainakin kerran tai pari suvessa joku siirtää tuolia, joten... Nyt tähän tuoliin tukeutuvat harjaneilikat ja toisen läpi puskee juhannusruusu, joka vuonna kukka ja kivi lienee upea kuvauskohde.

Maanantaina tapahtui jotakin, josta sai taas kerran huomata, miten pienestä kaikki on kiinni. Joku tiedostamaton tapahtuma, pieni, vain kiusallinen vaiva, mutta sitten sitä alkaa tajuta, että tässä onkin kiire ja tosi kyseessä. Helpotus kun saa kuulla, että pahin ei ole tapahtunutkaan, on kuin kevätpuro ja sitä innostuu niin, että lukee yöllä sudenhetkeen kirjaa, jota ei olisi malttanut millään jättää kesken. Nyt kun minulta on kahdeksi viikoksi kielletty kaikki raju ja raskas, taidankin ensin pakastaa mustikat, sitten pulahtaa järveen ja sen jälkeen tartun hyvällä omalla tunnolla kirjaan loppupäiväksi. Illalla istutan verikurjenpolvia, kunhan ensin keksin niille arvoisensa paikan.

Kuut kulkevat kulkuaan, suviviikko seuraa toistaan, metsämansikoiden ja ruusujen tuoksu karkaa huoneisiinkin, kaikki on juuri tässä ja nyt, valon ja varjon leikissä, heinäkuun hellässä hetkessä, sudenkorentojen suihkinassa, suih, suih, suih...

Love
Leena Lumi

Leena Lumi's Flower Power

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Anna Ahmatova - Valitut runot

Juon sydänvertani lukiessani Anna Ahmatovaa. Hänen runonsa ovat musiikkiani, hänen sanansa elämäni pitkospolkuja. Ahmatovan kaunis ankaruus on lumottua lumen tomua ja tekee lukijansa vain janoisemmaksi. Hänen elämänsä pitkä kaari on kuin kärsivä Äiti Venäjä. Ahmatova ei lähtenyt emigrantiksi monen muun runoilijaystävänsä tavoin. Hän tiesi, että jonkun piti todistaa yölliset koputukset ja vangitsemiset omankin tuhonsa uhalla. Hän tiesi, että oli oltava joku sovittamaan rikokset. Hän kärsi kärsivien kanssa, hän itki itkevien kanssa. Häneltä vietiin monta, myös oma poika ja puoliso, rakastettu, moni sydänystävä, mutta kuten hän antoi nälkäiselle viimeisen maitotilkkansa, niin hän saatteli ystävänsä kerta kerran jälkeen. Hän ei väistänyt kohtaloaan, vaan kihlasi itsensä kansalle ja Pietarille, jotta ”ikuinen kaupunki jäisi eloon, oli välttämätöntä jäädä sen sisälle tiettynä historiallisena hetkenä.” Ahmatovasta tuli rakkausrunoissaan miltei maaginen, loitsiva, taikova, noitamainen ja myös mahdikas, sillä mahdikas hän oli syvimmässä nöyryydessäänkin. Annan hyvä ystävä Marina Tšvetajeva suotta varoittelee Annaa todeten: ”Ettekö siis tiedä, että runot käyvät toteen.” Ahmatova varmaan tiesi, mutta hän oli valmis maksamaan hinnan ja ottamaan ylleen kirotun leiman:

Toin tuhon rakkaimmilleni.

Yksi toisensa jälkeen he kuolivat.

Voi minua! Omat sanani

kaikki nuo haudat ennustivat.

Ne kaartelivat kuin varikset

ja tuoreen veren vainusivat,

nuo villit laulut lähetti

minun riemuitseva rakkauteni.

On suloista sinun kanssasi,

olet läheinen kuin oma sieluni.

Anna kätesi, kuuntele tyynesti.

Luen viivoista: lähde luotani!

Jääköön salaan olinpaikkasi.

Älä kutsu häntä, Muusaani!

Hän jää henkiin, kun en hänestä laula,

eikä hän minun rakkaudestani välitä.

Tämän runon suomennos on Marja-Leena Mikkolan, kuten muidenkin joita tässä jutussa esille tuon. Luin ensin Anna Ahmatova Fontankan talossa ja sen jälkeen vihdoinkin hain kirjastosta Marja-Leena Mikkolan toimittaman ja suomentaman Anna Ahmatova – Valitut runot (Tammi 2008), jossa runojen lisäksi saamme aluksi lukea Anna Ahmatovan (1889-1966) runoudesta perusteellisen selostuksen Anna Ahmatovan runous.Tähän liittyy paljon tyylin selventävää upeaa tekstiä Mikkolalta ja selventäessään Ahmatovan runokieltä törmäämme akmeismiin ja koko tuon ajan akmeistisen suuntauksen muihin edustajiin. Mikkola kuvailee akmeistista suuntausta perusteellisesti ja kiinnostavasti, joten jokainen Ahmatovasta kiinnostunut takuulla vaikuttuu sydänverensä tuolle puolen.  Akmeistit kuvasivat aineellista maailmaa, he eivät puhuneet tunteista. Silti tuntuu kuin suurin tunne syntyisi vaikka teemoista lyhdyt, Neva, talo, peilit, lumikellot, lumi, Pietari…tai siitä kun nainen vetää hansikkaansa väärään käteen:

Suojaton sydän kylmeni,

mutta kevein askelin lähdin.

Vasemman käden hansikkaan

vedin oikeaan käteeni.

Ahmatova pyrki välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä.

Anna Ahmatovan runoilijan ura oli uskomattoman pitkä. Ja sitä huolimatta siitä, että hänen tuotantonsa julistettiin kielletyksi jo ’20-luvulla keskuskomitean salaisella päätöksellä ja taas uudelleen samaisen elimen toimesta ja korkean puoluevirkailija Andrei Ždanovin karkein teilauksin 1946, Ahmatova kirjoitti lähes keskeytymättä kuusikymmentäviisi vuotta. ’40 –luvun hyökkäys oli tarkoitushakuisen julmaa leimaten Ahmatovan  runot ’ontoksi, tyhjäksi, aristokraattiseksi salonkirunoudeksi’ ja hänet itsensä ’puoliksi nunnaksi, puoliksi lutkaksi.’ Kaikesta tästä huolimatta Ahmatova selviää sekä taiteensa että henkilökohtaisen elämänsä ja koko Venäjän kansan kohtaamista iskuista osin vahvan tahtonsa, osin lukuisien vaikutusvaltaisten tukijoidensa avulla.

Enemmän Anna Ahmatovan elämästä saamme lukea Marja-Leena Mikkolan Anna Ahmatova – Valitut runo teokseen kirjoittamasta toisesta esipuheesta Anna Ahmatovan elämän vaiheet.  Saamme lukea miten Ahmatova vietti lapsuutensa Tsarskoje Selossa, luki salaa kiellettyjä ranskalaisia runoilijoita Verlainea ja Baudelairea sekä tutustuu ensimmäiseen puolisoonsa Nikolai Gumiljoviin, jonka kanssa saa pojan, Lev Gumiljovin, vuonna 1912. Tuon ajan ja yhteiskuntaluokan tavan mukaisesti poika lähetään kasvatettavaksi isovanhemmilleen maatilalle, jonka katsottiin olevan lapselle suotava kasvuympäristö. Tästä alkaa kuitenkin ikuisesti Annan ja Levin välejä hiertävä tunnetila, sillä Lev katsoo äitinsä hylänneen hänet. Myöhemminkin he kokevat vain harvoin suhteiden suojasäätä ja Lev syyttää äitiään itsekkyydestä sekä ymmärtämättömyydestä. Stalinin vainojen alettua Anna siirtyy kohtalokkaasti näkemään monen ystävänsä lähdön aina Osip Mandelštamista rakastettuunsa Puniniin. Kun on hänen oman poikansa vuoro ja tämä saa kymmenen vuoden tuomion, seisoo Anna Krestyn vankilan jonossa muiden naisten joukossa, voidakseen tavata poikansa, mikä hänelle sallitaan vain kerran.

Don se virtaa hiljalleen.

Kuu käy sisään huoneeseen,

tulee lakki kallellaan,

löytää varjon nurkastaan.

Sairas tämä nainen on,

yksin tämä nainen on.

Miehen peittää multa maan,

poika pantiin vankilaan,

puolestani rukoilkaa.

Ei tämä ole minä, joku toinen kärsii näin.

Minä en pystyisi samaan, ja sen mikä tapahtui

peittäköön musta verka,

ja vietäköön lyhdyt pois.

     Yö.

Vuoden 1938 pimeydessä Ahmatovan elämänlähteeksi tulee häntä yli kymmenen vuotta nuorempi kirjailija ja kustannustoimittaja Lidia Tšukovskaja.

Ajan troikkaa ei kuitenkaan mikään pysäytä ja Stalinin kuoleman jälkeen 1953, valta vaihtuu Neuvostoliitossa  ja Stalinin vainojen kauheudet paljastuvat. Alkaa ’suojasää’, jonka aikana monet leireillä kuolleet saavat tuotannolleen tunnustusta, Lev Gumiljov vapautuu ja Ahmatova kutsutaan komissioon, jonka tarkoitus on koota ja säilyttää Osip Mandelštamin kirjallinen perintö.  Annan monien vaikeiden vuosien tukija, Boris Pasternak, kokee kuitenkin Živagon Italiassa julkaisun ja Nobel-palkinnon saamisen jälkeen vainoa, joka horjuttaa hänen terveyttään ja johtaa lopulta kuolemaan 1960, vain vähän jälkeen Ahmatovan vierailun hänen luokseen. Anna ehtii vielä kokea mainetta ja matkoja ennen kuolemaansa 1966.

Vertasin alussa Ahmatovan runoutta musiikkiin ja sitä se on minulle. Myös Marja-Leena Mikkola toteaa, että:

Monet tutkijat ovat viitanneet Ahmatovan runojen novellimaisuuteen, onpa niitä verrattu romaaneihinkin. Runossa llta, kuvataan ulkoisten detaljien kautta runon minän syvää pettymystä, odotuksen luhistumista, murtumaa. Mutta Ahmatovan runot eroavat romaaneista siinä, että varsinaista juonen kehittelyä ei ole, ei syitä, ei seurauksia. Ehkä niitä voisi paremminkin verrata musiikkiin, etsiä kontrapunktia, teemaa ja variaatiota. Lyyrinen teema ei kehity kerronnallisen mallin puitteissa vaan kontrapunktin periaatteen mukaisesti. Ajatus ei esiinny valmiina kuvana vaan vastakkaisten elementtien dialogisena kehkeytymisenä. Synteesi ei poista ristiriitoja, ei kiellä niitä, vaan harmonisoi, sovittaa ne yhteen.

Nyt kun päätän tätä kirjoitusta ja odotan postin millä hetkellä tahansa tuovan minulle ikioman Anna Ahmatova – Valitut runot teoksen, sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa:  Juon pyhästä lähteestä lukiessani Ahmatovan runoja!  Kiitos Anna Ahmatova, kiitos Marja-Leena Mikkola♥ On suvi ja ehkä minun pitäisi päättää tekstini vaikka runoon Kesäpuisto, mutta en voi sillä eräs toinen on kaiverrettu viimeiseen kiveeni:

Juhli kanssani tätä lumista yötä

kuin viimeistä vuosipäiväämme.

Katso, tänään on palannut ensimmäinen –

se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,

Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan –

mihin mahdamme mennäkään…

Kahden keisarihaudan väliin

on eksynyt puisto takkuinen,

ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt

antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret

ja Joutsenkanavan kristalli…

Kun sydämessä on pelko ja riemu,

mihin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani

kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä

säde sytyttää eloon lumen tomun,

se hohtaa hopeista lämpöä.



*****

Runokirjat Leena Lumissa

Romanovin mansikat

Leena Lumin ravintolakuvia katsellessa iski mahdoton himo saada Romanovin mansikoita ja koska mansikoita saa täältä tänä kesänä lähes yötä päivää, pienen polkaisun jälkeen oli tarvikkeet kasassa. Niin siinä kuitenkin taasen kävi, että en malttanut odotella maustumista kolmea tuntia, mutta hyviä olivat pienemmänkin ajan jälkeen. Lapsille tämä herkku ei sovi paitsi liekitettynä. Liekittämiseen sopii parhaiten vahva alkoholi, mutta limoncellonkin kanssa onnistuu. Sekoitetaan limoncello, sokeri, appelsiinin mehu ja kuoriraaste. Lisätään mansikat, sekoitetaan ja annetaan maustua jääkaapissa kolmisen tuntia. Lisätään päälle kermavaahtoa.

1 l mansikoita

2 dl kuohukermaa

1 dl limoncelloa

1 dl sokeria

1 appelsiinin mehu

2 tl appelsiinin kuoriraastetta

Tässä siis yllä Romanovin mansikat Sarpun tyyliin. Kiitos Sarppu♥

Ja tässä Romanovin mansikat jossain, en enää muista missä, mutta ehkä serkkuni kuvaamana...Nyt siis jäätelöpallolla.

Yläkuvassa Romanovin mansikat Jaelin kuvaamana Siinä Yhdessä Paikassa viime vuonna.

Tässä Romanovin mansikat Siinä yhdessä paikassa Jaelin tai Päivin kuvaamana tänä suvena. On makuasia pitääkö tästä herkullisesta jälkiruoasta jäätelöllä vai kermavaahdolla, mutta on se kerran tarjottu Tyttöillassa  kummallakin.

Tutustuin tähän jälkkäriin vuosia sitten Savonlinnan Casinolla keskiyön illallisella oopperan jälkeen ja siitä lähtien se on ollut minulle paras 'dolce' ikinä.

Tarina jatkuu, sillä Tammikuun Eevassa 2016 Helena  Saine-Laitisen jutussa Viimeistä piirtoa myöten taidemaalari Marjatta Tapiola valmistaa Romanovin mansikat näin:

11/4 l tuoreita mansikoita (tai 600 g pakastettuja)
1-2 tl appelsiininkuoriraastetta
1 appelsiinin puristettu mehu
1 dl sokeria
1 dl sitruslikööriä (esi, Cointreau, Triple Sec tai Grand Marnier)

Lisäksi:

2 dl kuohukermaa

Perkaa mansikat, halkaise ne ja pane laakeaan kulhoon.
Tee marinadi toiseen kulhoon.
Raasta hyvin pestystä appelsiinista kuorta ja puserra mehu. Lisää sokeri ja likööri. Sekoita, kunnes sokeri liukenee. Tarkista maku.
Kaada liemi mansikoiden päälle ja anna maustua jääkaapissa vähintään pari tuntia.
Tarjoa Romanovin mansikoiden kera kermavaahtoa tai vaniljajäätelöä ja makeaa jälkiruokaviiniä.

Tarinan mukaan Romanovin mansikoita tarjotiin ensimmäisenä tsaari Aleksanteri I:lle. Marjat olivat silloin metsämansikoita ja lisänä tarjottiin marenkeja.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Letut mansikoilla -suven juhlaa

Meillä on nyt tämä mansikkahomma mennyt aika hurjaksi, sillä olemme survoneet ja kevyesti sokeroineet jo parikymmentä kiloa mansikoita, mutta voi olla, että vieläkään emme lopeta, sillä luettuani Sinikka Piipon kirjan Puhdasta ravintoa sain mansikoiden terveysvaikutuksista niin paljon uutta tietoa, että nyt käytämme kotimaista mansikkaa joka aamu jogurtissa, herkutteluhetkinä kerroksittain vaniljajäätelön kanssa, aina lettujen kera sekä sitten vielä rahkan&kuohukermajälkkärin kanssa.

Meidän lettutaikinaohjeemme on kirjasta Stadin klassikot - Maukkainta retroruokaa ja näin tarjotaan letut Sea Horsessa:

1 l maitoa
4 kananmunaa
5 rkl sokeria
1,5 tl vaniljasokeria
1,5 tl suolaa
6 dl vehnäjauhoja
voita paistamiseen

Lisäksi

vaniljajäätelöä
kermavaahtoa
mansikkahilloa

Riko kananmunien rakenne sekoittamalla. Lisää maito, sokeri ja suola. Lisää jauhot vähitellen koko ajan sekoittaen. Anna taikinan turvota tovi. Paista letut voissa pannussa kullanruskeiksi. Tarjoa vaniljajäätelön, kermavaahdon ja mansikkahillon kera.

Me siis tyydymme tarjoamaan 'vain' omalla mansikkasurvoksella, mutta ehkä käytämme sitä sitten vähän runsaammin...

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Carol Shields: Rakkauden tasavalta

On kylmä kevätaamu ja pitkäperjantai: Fay McLeod, kolmekymmentäviisivuotias nainen, makaa sängyssä vierellään mies, jota hän ei rakasta.

Carol Shieldsin teos Rakkauden tasavalta (The Republic of Love, Otava 2002, Hanna Tarkka) sisältää kaikki hänelle kirjailijana tutut tyylikeinot: pirstaleisuuden, huumorin, tarkkailun, pikkutarkkuuden, mielen sisällä olemisen, ihmissuhteiden karikot ja etenkin tyhjyyden pakenemisen. Kuitenkaan en voi yhtyä Publisher Weeklyn arvioon juuri kirjasta: ”Shields tekee tavanomaiselta vaikuttavasta tarinasta hämmästyttävän ja uuden.” Minä en kokenut näin juuri tämän Shields-teoksen kohdalla, mutta annan jälleen suuren arvon kirjan ensimmäisen luvun Välirikko aloitukselle, jota siteerasin alussa. Shields on ylittämätön aloituskoukuttaja. Itse kuljin vuosikausia käsilaukussani lappu, jossa luki:

On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.

Kirjoittaessani arviota Shieldsin Pikkuseikkoja teoksesta käytin yllä olevaa sitaattia ja erehdyin kirjailijasta, sillä ilmoitin, että olen lukenut samat sanat jonkun muun kirjailijan kirjasta. Ei, se ei ollut oikein: Olin lukenut melkein samat sanat, saman tunnetilan juuri Shieldsin kirjasta Ellei, joka alkoi:

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Rakkauden tasavallan aloituksen tunnetila on sama. Kirja kertoo Faysta, jonka miessuhteet päättyvät kerta toisensa jälkeen jonkinlaiseen tyhjyyden tunteeseen. Fay on tutkija Winnibegin kansanperinteen laitoksella ja tutkimuskohteena ovat nyt merenneitomyytit. Toisaalla samassa kaupungissa hengittää Tom Avery, jolla on takanaan kolme avioliittoa. Hän tuumii usein peiliin katsoessaan, että hänessä täytyy olla jotain vikaa, koska hänen naissuhteensa päättyvät kerta toisensa jälkeen. Tom haluaisi vain kohdata ikirakkauden, jossa yhdessä lasten, kodin ja koirien kera purjehdittaisiin pitkän liiton merta sateenkaaren loppuun saakka.  Jotenkin hän on saapumassa rajalle, jossa ei enää kestä syvään pettymykseen päättyviä treffejä:

Lopulta Tom käsitti olevansa jatkuvasti hermojensa äärirajoilla. Hän oli kuin kookospalmu, joka odotti ravistamista. Kysy minulta, hän halusi sanoa tullessaan sinä yönä kotiin. Kysy minulta mitä minä ajattelen, mitä minä haluan, mistä minut on tehty, miksi minä olen nykyään niin voimaton ja veltto. Valloita minut, ime minut kuiviin.

Ja samanaikaisesti samassa kaupungissa Faylta päättyy kolme vuotta kestänyt suhde ja hän tapaa miehiä toisensa jälkeen eläen suuressa toivossa löytää Mr. Oikean. Valitettavasti hän ei useinkaan muista edes kenen kanssa on sängyssä:

Hänen elämässään on ollut hetkiä joita hän häpeää syvästi, ja tästä tulisi taas yksi, hän tiesi, kun otti miehen elimen suuhunsa ja pyöräytti kieltään. Tämä kaikki oli jotenkin liian huoletonta, ja haukkoessaan henkeä hikoavien ruumiinjäsenten ja ihokarvojen ja hupukkaan  lihan sekamelskassa Fay mietti päänsä puhki kokonaisen minuutin, mikä oli miehen nimi. Kuka tämä mies oli? Kuka? Pikkuruiset kädet, pukkivat polvet, vauhko liha. Fletcher Conrad. Vai Conrad Fletcher?

Kirjassa tämä kahden rakkautta etsivän kulku jatkuu irtosuhteilla ryyditettynä yli kahden sadan sivun verran eli oli vähän kuin olisi lukenut jotain romanttista, kevyttä suvikirjaa, mutta muistuttaen itselleen, että kirjoittaja on yksi maailman parhaita naisen elämän kuvaajista.

Fayn peili elämässä on hänen vanhempiensa avioliitto, jonka neljäkymmenvuotishääpäivä lähestyy. Fay ja hänen sisarensa Bibbi sekä veljensä Clyde ovat järjestämässä yllätysjuhlia, joihin mennessä sitten Fay ja Tomkin ovat jo tavanneet. Kaiken piti olla niin tähtiin kirjoitettua, mutta sitten tapahtuukin jotain aivan odottamatonta, josta kirjan alun heppoisuus saa kaivattua särmää.  Uusien tapahtumien myllerryksessä Fay menettää uskonsa rakkauteen:

Tällainen Tom-Sheila-Sammy-Fritzi-Peter-Fay –karuselli masentaa hänet täysin, kun hän vain ajatteleekin sitä, tällaiset auki puolaamattomat sidokset. Eikä hän voi olla ajattelematta sitä. Väkisinkin hän vertailee vanhempiensa puhdasta uskollista avioelämää ja omaa sekavaa historiaansa, jonka päällä on likainen kalvo ja jossa on jotakin säädytöntä, suoraan sanottuna sisäsiittoista.  Pahuuden piiri joka haiskahtaa lipevältä rienaavuudelta.

*****

Tämä on kuudes Carol Shields –teos, jonka tuon blogiini. Tämä ei ole ominta minua, mutta jollekin muulle tämä voi olla the kirja.  Jos minulta kysyttäisiin, mikä on lukemistani Shieldsin kirjoista vaikuttavin, se varmaankin olisi Kivipäiväkirjat, joka toi kirjailijan maailman maineeseen eikä syyttä. Olen iloinen, että aloitin Carolin tuotantoon tutustumisen juuri Kivipäiväkirjoilla. Jos tuuli kääntyy, voisin yhtenä päivänä todeta, että Ellei teki minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen ja silloinhan Carol jo tiesi sairastavansa rintasyöpää. Toisaalta Ruohonvihreää on ollut minulle samaistuttavin kirja, joten sitäkään en voisi jättää laskuista pois. Larryn juhlat luin eräällä Sveitsin matkalla ja se oli iloisin ja sopi hyvin matkakirjaksi.

Rakastan Shieldsin tummaa kirpakkuutta kuin myös hänen tummaa melankoliaansa, jonka paras edustaja lienee loistava Kaiken keskellä Mary Swann:

Kun hän katsoo peiliin, hän näkee vain jotain sameaa…Nykyään häntä väsyttää melkein aina…

Silmät tuntuvat erityisen raskailta ja väsyneiltä, ja joskus Rose on ajatellut, että ne ovat kuin kaksi kovaa kiveä, jotka on istutettu tähystyspaikalleen puolikuolleisiin kasvoihin.

Shieldsin mustaa huumoria kuvaa hyvin vaikka ihan pieni ote kirjasta Ellei:

Toivoisin, että minulle tehtäisiin lobotomia, siisti toimenpide, sahattaisiin vain päälaki pois ja poistettaisiin tarkoin merkitty sisältö. Haluaisin päästä eroon esimerkiksi siitä viime kevään viikosta, jonka aikana…

Myönnän olevani koukussa Shields –sitaatteihin ja kerään niitä muistiin.  Tässä eräs hyvin cinemaattinen Ruohonvihreää kirjasta:

Katson pölyn tanssia auringossa, järjestelen narsisseja, nykäisen hieman kiristävää ruohonvihreää crimplenehamettani, vasemman rinnan kohdalla leikkausarpi kiristää, tunnustelen permanenttini kuohkeutta, suljen silmäni ja lähden aikamatkalle…


*****

Carol Shields Leena Lumissa

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Käperrymme yhdessä vuoteelle. Hoitokodin seinät häviävät, kun palaamme aikaan jolloin olimme pikku tyttöjä yksin yöllä lastenhuoneessa. Sinä olet minun vuohipukkini, vompattini, hiirulaiseni. Silitän sinun pehmeää silkkistä turkkiasi ja tunnen sinun hamuavan poskeani. Ahneet huulesi ovat nälkäiset, ja hampaasi näykkivät leikkisästi kurkkuani. Kurkotan avaamaan pukuni ja vauvansuusi imee rintaani. Olen jällen kerran sinun delfiiniemosi, liukas ja tahmea suudelmistasi. Vien sinut syvälle valtamereen, missä kukaan ei voi vahingoittaa meitä.

Kirjallisuuden professori Susan Sellersin ensimmäinen romaani Vanessa & Virginia (Vanessa and Virginia, Into 2013, suomennos Soili Takkala) vie lukijansa hämmentäviin, syviin vesiin kohtaamaan maailmankuulun kirjailijan Virginia Woolfin sekä hänen sisarensa kuvataiteilija Vanessa Bellin. Sellersin tyylikeino on Vanessan fiktiivinen rakkauskirje kuuluisalle sisarelleen. Lukiessa Vanessan muistumat sisarusten lapsuudesta aikuisuuteen aina Virginian itsemurhaan asti kietoutuvat unenomaiseen, miltei tajunnanvirtaiseen tekstiin, joka jollakin mielettömällä tavalla on sitä uskollisempi Woolfin tyylille mitä kauemmas se sitä yrittää paeta. Kaikki vertautuu sisarusten väleihin, joissa kiintymys ja sisarkateus tanssivat niin kiihkeästi, että Vanessa epäonnisten irtiottojensa jälkeenkin haaveilee alati paosta, jossa ei ikinä onnistu lopullisesti. Virginia on vahva, mutta takertuva, hän tarvitsee Vanessaa milloin mielenterveytensä vakavasti horjuessa, milloin voitonhetkinään näyttääkseen vahvuutensa. Lopulta kummatkin ovat samassa lapsen huoneessa kasvaneita, muistojen ja rakkauden sitein toisiinsa sidotut. Toisen muistot vain ovat eri kuin toisen. Virginian kirjallista harrastusta tuettiin, Vanessan kiintymystä kuvataiteisiin väheksyttiin. Näin toisesta kasvoi kuuluisa kirjailija, jota maailma palvoo, mutta jonka itsetietoinen olemus kätki hauraan mielen. Toisesta kehittyi kuuluisa kuvataiteilija, joka eli boheemielämää kaikkine hurjine heittäytymisineen. Kuva ei kuitenkaan ollut näin yksipuolinen vaan se on kuin peili, jonka heijastus vaihtuu päivänvalon siirtymän mukaan. Valo määrää kuka sisarista on milläkin hetkellä vahvempi, kumpi tarvitsee toista enemmän, kumpi kulkee likemmä kuilun reunaa…

Tavalla, jota en täysin ymmärrä, minusta tuntuu että sinun hulluutesi pelasti minut. Kun kuuntelin villiä vuodatustasi, mieleni turvautui tavallisiin asioihin: auringonsäteeseen pukeutumispöydälläsi, pilviin jahtaamassa toisiaan taivaankannen poikki. Kuin sinun näkysi olisivat korvanneet omat tunteeni ja tehneet minulle mahdolliseksi jatkaa elämää.

Tämä kirja hengittää Woolfin perintöä ja fiktio on sille antoisa muoto. Kirjan alussa kirjailija toteaa itsekin teoksensa olevan velkaa lukuisten kriitikoiden ja tutkijoiden työlle ja neljälle erityisen poikkeukselliselle elämänkerralle: Frances Spaldingin Vanessa Bell, Angelica Garnettin Deceived With Kindness: A Bloomsbury Childhood, Jane Dunnin Virginia Woolf and Vanessa Bell: A Very Close Conspiracy ja Hermione Leen Virginia Woolf.

Maailma näkee kaksi menestyvää sisarusta ja vain he itse tietävät, miten vaikeat heidän välinsä ovat. Se kaikki alkoi jo lastenhuoneesta ja Thoby-veljestä, jatkui kiinnostuksena samoihin miehiin, kunnes Virginia avioitui Leonardin kanssa ja Vanessa rakastui biseksuaaleihin miehiin, sai heidän kanssaan lapsia, mutta löysi pakonsa usein vain kuvataiteesta, vaikka satunnaisesti muuta luulikin:

Olen elänyt koko elämäni toisten ohjeita noudattaen, ja vasta nyt olen murtautumassa vapauteen. Lakanan alla hyväilen Cliven sukupuolielimen kosketukseeni reagoivaa kovuutta häpeämättömällä antaumuksella. Täällä von sanoa ja tehdä mitä haluan. Suunnittelen malvanvärisiä ja keltaisia verhoja olohuoneeseen ja olen päättänyt hylätä Mary-tädin kutsun. Sovinnaisuuden linnakkeet on jyrätty maan tasalle. Vien taiteeni äärirajoille saakka.

Kun Vanessa alkaa menestyä, eikä hänen tarvitse enää kadehtia kuuluisaa sisartaan, saa hän kuitenkin omissa taidenäyttelyn avajaisissaankin huomata parrasvalojen siirtyvän Virginiaan tämän saapuessa paikalle.  Virginia lapsettomana kiilaa Vanessan ja hänen lastensa väliin, Vanessa pakenee Cassisiin vuokrahuvilalle, mutta Virginia seuraa häntä. He ovat kuin vuoksi ja luode, toisistaan pääsemättömissä. Kumpikin tarvitsee toista ja toiselta jotakin, mutta sitä, onko se rakkaudellista, sitä saa Vanessa miettiä vielä Virginian itsemurhan jälkeenkin.

Sellersin teos on monikerroksinen helmi, joka tarjoaa niin ’woolfilaisuutta’ kuin myös rikasta kerrontaa Vanessan maalaustyöstä. Ajankuvaan heijastuvat Espanjan sisällissota siinä missä lähestyvä maailmansotakin.  Virginian Menomatka ilmestyy, sitten Majakka ja siellä täällä vilahtaa nimi Clarissa…Luomistöiden välit Virginian elämä on usein veronaalia, klooria, paraldehydiä, nukahtamisrohtoa, bromidia sekä tietysti hoitolaitoksia.  Muilta piilossa sisarten salatut huoneet, joita Vanessa purkaa maalauksiinsa ja Virginia kirjoihinsa. Kaiken jälkeen, ellei heitä yhdistänyt keskinäinen rakkaus, heitä yhdisti sama tarve murtautua ulos yhteiskuntaluokkansa kasvatuksesta, tarve rikkoa ’hienon naisen’ kuori. Toinen teki sen siveltimellä ja toinen kynänsä kärjellä. Luovuudessa sisarukset olivat yksi ja sama vastaan maailma konservatiivisine odotuksineen. Vuoksi ja luode, erottamattomat.

Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen, yhä lehdettömien puiden oksat piirtyneinä taivaan aavemaista harmautta vasten. Yritän luoda mielikuvaa siitä, mitä sinun päässäsi tapahtui. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjanurkkaus  Katja/Lumiomena  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Minna, Salla  Aletheia  Jaana  ja Maria/Sinisen linnan kirjasto

Leena Lumin puolivuotiskatsaus 2013

Tänään tuli sellainen olo, että on hyvä päivä tehdä puolivuotiskatsaus. On päivä, jolloin laulan miehelleni "Do you still love me when YOU are sixtyfour?"  Menemme ulos lounaalle ja illalla istutamme etupihalle magnolian lähelle pihajasmiinin. Tiesimme jo kahden joululomaviikkomme aikana, että vuodesta 2013 tulee viuhuva, mutta emme ollenkaan tajunneet, miten viuhuva. Kun joulupesässämme päätimme, että 47 liike-elämävuotta saavat jäädä taakse, emme tienneet erään rakkaamme lähtevän, toisen tulevan, emme aavistaneet että...

Tammikuun 7. päivänä kuvasin vielä jouluruusua lumessa Leena Lumi's Flower Power -juttuuni. Postasin Jouluruusu - talven taikaa, suven suloa

Tiistaina 8. tammikuuta jatkoin jouluruusun kuvausta ja samalla kuvasin Suuriruhtinatar Olgaa, melkein 15 vee, lumisen köynnöshortensian lävitse ja ihmettelin, miksi Hänen Ylhäisyytensä katsoa tapitti minua puolisen tuntia ja antoi kuvata pitkän kuvasarjan kuin sanoen: "Mami, kuvaa nyt niin paljon kuin haluat, en katsele välillä oravia, vaan haluan poseerata sinulle...tämä kuva on viimeinen..." Julkaisin sitten kuvan jutussa Viikonloppuun sinisin sävyin torstaina tietämättä, mitä perjantai tuo tullessaan. Nyt kukkivat valkoiset särkyneet sydämet Olgan haudalla, mutta on kuin Unforgettable olisi kanssamme vieläkin...Kiitos kaikille osanotosta Katsot peiliin. Pitkään. Mikä olisi muuttunut? 

Torstaina 17. tammikuuta kävimme katsomassa viimeisimmän Anna Karenina filmatisoinnin ja sen jälkeen syömässä. Ei ollut kiire kotiin, sillä siellä ei odottanut kukaan.Jotenkin tuli hirveä tarve toimia, tehdä jotain, lähteä jonnekin, täyttää Olgan jättämä jättimäisen suuri tyhjä aukko. Niinpä ajoimme tammikuun viimeisenä päivänä Porvoosen ja tulimme uudella autolla kotiin. R. alkoi kaivaa esille Euroopan maantiekarttoja ja suunnitella reittejä, kun minä

osallistuin 1.2. Blogistanian Globaliaan, jossa nimesin vuoden 2012 parhaaksi kirjaksi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi -teoksen

Ystävänpäivänä Leena Lumi täytti neljä vuotta ja silloin järjestettiin synttäriarvonta.

Helmikuun 4. pnä oltiin Hyvän mielen lähteillä

Sain Bessulta ihanan tavarattoman joululahjan eli kolme ratsastuskertaa ja niinpä 9. helmikuuta olinkin taas pitkästä aikaa lumivaelluksella ja Silkkiturpa lunasti taas kaikki odotukseni ja vähän enemmänkin. Olimme eka kertaa Bessun kanssa maastossa kahdestaan= ihanaa!

Helmikuun 17. pnä ilmassa alkoi olla multasormien levottomuutta, sillä tein vuoden ensimmäisen puutarhakirjani, joka oli Saila Roution Puutarha laatikoissa.

24. pnä helmikuuta kerrottiin, mitä Nainen tarvitsee suklaan lisäksi

Maaliskuun ensimmäisenä vastasin toistamiseen Jos olisin haasteeseen

3.3. aloitin tämän vuoden lukukirjaston kokoamisen eli Leena Lumin luetut 2013

ja seuraavana päivänä vastasin Hesarissa olleeseen Tanja Vasaman juttuun Kettuja? Not to my backyard jutulla Kettuja? Welcome to my backyard

Aurinkoista pääsiäistä toivotettiin 27.3. ja lähdimmekin pääsiäisen viettoon äidin luokse länsirannikolle.

Huhtikuun tokana avattiin Leena Lumin huhtiarvonta

18.4. vastasin haasteeseen Leena Lumin TOP10

26.4. kevennettiin viikkoa kashmirilla jutussa Viikon kevennystä kashmirilla ja tiedotusta Edellisenä päivänä olimme käyneet katsomassa Sungrade -grillikatosta, jonka sitten heti kohta tilasimmekin nettikaupasta. Kaiken huipuksi samalla kauppareissulla tilasimme vierasvessan remonttia varten uudet lavuaarit etc. Keine Achnung, milloin jaksamme/ehdimme aloittaa remontin...

Toukokuun 4. pnä lähdimme rahtilaivalla kohden Saksaa ja sieltä ajoimme pikkiteitä viideksi päiväksi romanttiseen Salzburgiin. Tänään tämä kuva tulee kehystettynä seinällemme, että muistaisimme, miksi välillä kannattaa lähteä. Ei ollut ollenkaan tarkoitus matkalla koskea R:n koneeseen, mutta jo matkan alussa hän alkoi väittää meidän ottaneen kuvia paikoissa, joissa emme olleet edes käyneet, joten aloin pitää matkapäiväkirjaa, josta sitten tuli teille juttu Saksan kautta Itävaltaan ja sinne sun tänne keväällä 2013.

24. toukokuuta Kaikki tapahtui, mitään ei tapahtunut

Lauantaina 25. toukokuuta Bessu ja kaksi serkkuani järjestivät minulle yllätysillan, josta julkaisin jutun Kiitos tytöt! Myönnän tulleeni kotiin vasta aamulla klo 4...

Jutussa Omenapuiden kukintakin on jo ohi, esittelen Sungrade -ruokakatostamme. Katoksen tarina jatkuu, kunhan saan siitä kuvia, jossa villiviini kiertää katosta. Halusimme nyt ostaa toisen samanlaisen ison parvekkeemme toiseen päähän, mutta katos on loppu totaalisesti. Pitänee odottaa ensi kevääseen...

Kesäkuun 6. pnä sain luettua järkyttävän hyvän kirjan eli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme

13.6. sain vihdoinkin koottua yhden kuvan alle palkkiin Ruokareseptit Leena Lumissa

ja seuraavana päivänä nautittiin suven ensimmäiset kotimaiset mansikat kera mansikkakuohuviinin. Tämä on traditio, josta Bessu kiitettävästi pitää huolen. Ja sinä päivänä tietysti soi Summer Wine

19.6. Sade ja ruusut, sade ja ruusut...

24. kesäkuuta kirjoitin Katjan ja Hannan kirjasta Rivien välissä, joka kertoo meistä kirjabloggaajista.

27.6. eli viime viikolla saimme uuden perheenjäsenen sillä Merille ja Teemulle saapui Dinan siskoksi shelttityttö Taika♥

28.6. saapui Jael ja seuraavana päivänä tapasimme Päivin Siinä Yhdessä Paikassa korvasienikeiton ja mansikoiden äärellä: Blogiystävyyden tähtihetkiä  Eilen lähti Jael ja R. vietti samalla ensimmäistä päiväänsä Vapaaherrana.

Nyt just sade loppui ja me kiidämme kaupungille syömään...ja sitten sitä jasmiinin istutusta etc.Ja illalla vietämme Vapaaherran synttäriä herkutellen mansikoilla kera jäätelön.

Mukavaa viikkoa teille kaikille♥

Love
Leena

Blogiystävyyden tähtihetkiä ja ....yhtä en vain saa...

Perjantaina saapui Jael ja siitä asti on koettu monenlaista kulinaarisista tähtihetkistä liikuttaviin blogitapaamisiin. Helpointa oli aloittaa Viherlandian pinkistä puutarharyhmästä, josta voisin laulaa: "Yhtä en vain saa..."

Lauantain vastaisen yön vietimme Jaelin kanssa terasssillamme nauttien sitä sun tätä, mutta yllä Me Kolme: kuvassa vasemmalla Jael, ruokabloggaja, keskellä minä, kirjabloggaaja ja oikealla Päivi, joka piti vuosikausia upeaa elokuvablogia ja oli yksi ensimmäisistä kommentoijistani Jaelin ohella. Tässä siis ladyt Jyväskylä torilla ennen kuin

Sen Yhden Paikan suvikukat viitoittivat meille tien kohti

viinipihaa, jossa vietimme kolmestaan muutaman ikimuistoisen tunnin nauttien mm.

korvasienikeitosta santsaten kera hyvän valkoviinin kuin myös

tietenkin Romanovin mansikat, joka tällä kertaa tulikin jäätelön sijasta kermavaahdolla...

Siis tässä vielä Päivi (Sooloilija) ja minä, jotka satojen s-postien ja muutamien vuosien jälkeen tapasimme eka kerran.

Leenan ja Reiman terassilla oli sitten mm. zarzuelaa kaikkia helteeen kiroja uhmaten! Lisäksi vain tuoretta patonkia, jäävettä ja valkoviiniä.

Ruusun terälehtien huumassa paransimme maailmaa, puhuimme paljon myös ruoasta sekä nautimme zarzuelan lisäksi grillattua lohta

kera perunasalaatin ja tomaatti-mozzarellasalaatin (caprese). Hyvä valkkari (chablis ja eräs alsacelainen) kuuluivat niin ruokaan kuin seurusteluun

Täänän nautimme katkarapusalaattia tzazikilla ja jälkkäriksi oli suomalaisia mansikoita kera vaniljakermajäätelön...ja jostain kumman syystä kaikki 'vannoivat' syöneenä elämänsä parasta jäätelöä...

Maagiset yöt ovat saapuneet: Katso kuvaa! Istuimme yömyöhät terassillamme tervehtien hetkeä, jolloin lämmin samettiyön pimeys putosi ja kynttilän liekissä alkoivat tanssia vastaparit ikuista liekkitanssiaan...

Kiitos Jael, Päivi, Reima ja Suomen suvi!

Love 
Leena Lumi

kuvat Reima, Jael, Päivi ja Leena