Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla
kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot
samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään
lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin
kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun.
Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme
lasta olivat: puu ja sen oksat.
Sahar Delijanin esikoisteos Jakarandapuun lapset (Children
of the Jacaranda Tree, WSOY 2014, suomennos Laura Jänisniemi) on katkeransuloinen
tosikertomus hänen vanhempiensa elämästä 1980-luvun Teheranissa poliittisina
aktivisteina sekä vankeudessa. Se on myös kertomus niistä tuhansista lapsista, joilta
vastavallankumous vei lapsuuden. Toisilta sen veivät ikuisiksi ajoiksi
kadonneet vanhemmat, toisilta vankiloista vuosien jälkeen palanneet vanhemmat,
joiden salaisuudet estivät lapsuuden ovea enää aukeamasta. Islamilainen vallankumous vei heiltä sen unelman, josta he olivat uneksineet ja
Iranista tuli maa, jossa sodan lopun eliminoinnit, lopputeurastus, varmisti
ilon ja naurun kuoleman. Ja muistot…muistot olivat kuin karhea, painava, kuuma
tšador, jota naisten täytyi kantaa, etteivät hiukset näkyisi, ettei tuuli
tuntuisi iholla, ettei olisi kuin oli unelmoitu.
Kaikki alkaa Evinin pahamaineisesta vankilasta. Paikka on
Teheran 1983. Ihan eri Teheran kuin se, josta ystäväni lähetti minulle vuoden
ajan kirjeitä ennen vallankumousta. Nyt ei ole shaahin valtaa, nyt on pappien
valta ja näiden valtojen väliin jäivät puristuksiin vapautta odottaneet
idealistit. Shaahin armeijaa vastaavat nyt kaartilaiset, vallankumouksen partaiset
vartijat, jotka voivat pysäyttää ketä vain missä vain syystä tai syyttä.
Vahditaan parrattomuutta ja naisten hiuksia, vahditaan naurua ja iloa ja sitä, että rakkaus
ei saa näkyä. Azar synnyttää kuitenkin rakkauden lapsensa Nedan vankilassa ja
Neda on vankilan naisten aurinkona, kunnes hänet viedään Maman Zinatin ja hänen
miehensä Agha-janin kotiin. Taloon josta Agha-janin kuoltua tulee naisten talo.
Rakkauden talo. Jakarandapuun talo. Siellä kasvavat ’orvot’, serkut ja
pikkuserkut kuin sisaruksina ja myöhemmin sinne tulee muitakin islamilaisen
vallankumouksen uhreja.
Äidit ja jotkut isätkin palaavat vankiloista, mutta maahan,
jota he eivät enää tunne. Poissa on ilo ja elämä, Teheranin katujen hiljaisuus
on pelottava. Ja tavat ovat toiset:
Ei ilman mägnäetä, nainen sanoi kimeällä äänellä. Maryam
katsoi ympärilleen. Šeida oli tosiaan ainoa tyttö jolla ei ollut huivia. Hän
näytti alastomalta keskellä pieniä peitettyjä päitä, joiden omistajat kurkkivat
häntä valkoisten huiviensa aukosta. Hän vastasi rehtorille vihaisena, epätoivon
vallassa, ettei hänen tyttärensä ollut vielä täyttänyt yhdeksää vuotta ja että
islamin mukaan hiukset piti peittää vasta yhdeksänvuotiaana, täklifin vuonna.
Mutta rehtori ei antanut periksi. Säännöt olivat sääntöjä, hän sanoi, ja olipa
Maryamin tytär yhdeksänvuotias tai ei, hänen piti muiden tyttöjen tavoin
käyttää koulussa mägnäetä.
Jakarandapuun lapset on kuitenkin vapauden kirja, sillä
vangitut, ruumiillisesti tai henkisesti vangitut, laulavat ja runoilevat jo
elämällään vapautta. Kuka voi estää pääskysiä lentämästä, kuka voi estää
jakarandapuuta kukkimasta, kuka voi estää tuttua tuoksua, kuka voi sanoa, että
elämä olisi aina vain saada pitää:
Mitä muuta elämä on kuin pitkää eron kehtolaulua.
Jakarandapuun lapset on kaunis kirja. Se on kuin Šeidan isän
vankilassa taatelinkivistä tekemä rannekoru. Koru, jonka äiti Maryam antaa
tyttärelleen myöhemmin. Sitten kun on aika kertoa. Ja lapset muistavat jokaisen
tarinan, kantavat niitä kuin muistokoruja, että voisivat ymmärtää. Jäädä tai
lähteä. Monet lähtevät ja kokoavat kyynelistään ja muistoistaan uudet elämät.
Rakentavat uudet muistot. Siellä muualla he kohtaavat kaltaisiaan, sillä jos on varttunut tutun jakarandapuun alla, jos kantaa kädessään taatelin kivistä
tehtyä rannekorua, etsii levottomien tuulten iltapäivänä toista kaltaistaan.
Yhdelle vihreäunivormuiset eivät voineet mitään ja se on rakkaus. Rakkaus tihkuu
kovimmistakin kohtaloista ja tanssii nauraen islamilaisen vallankumouksen näennäisoikeudenkäyntien raunioilla:
Minä haluan kantaa sinun hengitystäsi kämmenelläni.
Jakarandapuun lapset on paitsi ylistys rakkaudella, myös
ylistys vapaudelle, sille vapaudelle, jonka puolesta kirjan henkilöt lähtivät
taisteluun. Teoksen takakannessa kirjailja Khaled Hosseini tiivistää upeasti:
Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki,
koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen
ikuiselle vapaudenkaipuulle.
Sahar Delijani, Teheranissa syntynyt, Kaliforniassa varttunut
ja nyt Italiassa asuva, kirjoittaa kuin Elif Shafak!
”Pääskysten muutto on alkanut”, hän sanoo.
Nuoret kumartuvat ja painavat päänsä hänen syliinsä,
kumpikin omalta puoleltaan. Leila ojentaa kätensä heidän hiuksilleen, silittää.
He antautuvat hänen kosketukselleen kuin janoiset puut vedelle. Hänen äänensä
kohoaa hitaasti kurkusta ja laajenee huoneeseen, kertoo heille tarinan
persialaisista prinsessoista ja heidän komeista, mutta köyhistä rakastetuistaan.
Hämärä laskeutuu jakarandan oksille.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjapolkuni Kirjasähkökäyrä Rita Sanna Norkku Karoliina ja Mari A
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjapolkuni Kirjasähkökäyrä Rita Sanna Norkku Karoliina ja Mari A