torstai 16. syyskuuta 2010

VIIMEINEN TSAARI - NIKOLAI II:N ELÄMÄ JA KUOLEMA

Kaksi hyvin onnellista nuorta, Nicky ja Alix, rakastuneet, jotka olivat sattumalta liittyneet yhteen avioliiton sitein, maailman kuudenneksen valtiaat. Toukokuun 14. päivä vuonna 1896. Ikivanhassa Uspenskin katedraalissa olivat käynnissä pyhät kruunajaismenot. Kynttilät paloivat...kerubilaulua ilman säestystä...Nikolai riisui kruunun päästään koskettaakseen keisarikunnan kruunulla Alixin päätä. Sitten hän pani sen takaisin päähänsä. Alixin kultaisilla hiuksilla sädehti jo pieni timanttikruunu.

Kuka ikinä lukee näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin kirjan Viimeinen Tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY 2000, suomennos Kari Klemelä) putoaa takuuvarmasti niin Romanovien kuin mysteerien lumoihin. Heti kirjan alussa Radzinski loitsii lukijansa kertomalla palasia tsaariperheen kauhistuttavasta lopusta kuin myös sen loistokkaasta alusta antaen lukijan kuitenkin tajuta, että tumma varjo oli jo määrätty rakastavaisten kohtaloksi. Nikolai II (Nicky)(1868-1918) ja Aleksandra Fjodorovna (Alix) (1872-1918) olivat synkän, unohtumattoman näytelmän päätähdet. Heihin kirja antaa hyvin läheisen suhteen, koska lukija saa käyttöönsä rakastavaisten kirjeenvaihdon sekä runsaasti päiväkirjamerkintöjä. Mukana on myös aikalaisten haastatteluja, niin ystävien kuin tsaariperheen murhaajien, jotka omaan loppuunsa asti kiistelivät siitä, kenen ase oli saanut 'kunnian' surmata itse tsaarin!

Voin todellakin puhua loitsimisesta, sillä jo Radzinskin aloitus on dramaattinen, kuin suoraan näyttämöltä, jossa yhdeksääkymmentä käyvä Vera Leonidovna Jureneva, vuosisadan alun teatterimaailman tähti kertoo iltaisin tarinaa menneestä maailmasta, jota hänellä oli tapana nimittää Atlantikseksi. Hän kertoo niin elävästi, että Edward ei saa rauhaa ennen kuin saa käsiinsä Romanovien kokoelmat, jotka sisälsivät valtavia sahviaani- ja nahkakantisia albumeja sekä Nikolain päiväkirjan, jota hän kirjoitti yhtäjaksoisesti kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuo vaitelias mies, Nikolai II, joka varmasti olisi mieluiten ollut vaikka metsätyömies kuin Venäjän valtakunnan hallitsija, kunhan hän vain olisi saanut olla yhdessä perheensä kanssa ja etenkin rakkaan Alixinsa kanssa. Unohdinko mainita, että Radzinskin johdannon nimi on: Veren arkistosta.


Tsaariperheen elämänkertaa lukee sielu vereslihalla, sillä niin uskomattoman vaikutuksen tekee perheen toisistaan välittäminen, perhekeskeisyys, valkeiden ruhtinattarien: Tatjanan, Marian, Olgan ja Anastasian viehkeys, kruununperijän, Aleksein vakava sairaus, hallitsijaparin kuherruskuukausimainen kirjeenvaihto, heidän innokkuutensa valokuvaamiseen, heidän halunsa vain saada olla yhdessä rakkaassa Tsarskoje Selossaan. Vaan varjo, varjo!: Esiin astuvat hovijuonittelut, Alixin, Englannin kuningatar Victorian tyttärentyttären vaikeudet sopeutua venäläisyyteen (pariskunnan kirjeenvaihtokin oli englanninkielistä), keisarinnan ystävä Anja (Anna Virubova), jonka kirjailija näkee syylliseksi uuden kohtalokkaan esiintyjän, Rasputinin, tuomiseksi hoviin. Radzinski näkee Rasputinin tulon kuin sinetiksi keisariperheen kauhistuttavalle kohtalolle, sillä Alix kuunteli ja uskoi vain Rasputinia kaikessa, vaikka hän olisi voinut tyytyä uskomaan häneen vain Aleksein mystisenä pelastajana. Ja Nicky, Nicky parka, joka olisi mieluiten ollut vain ihan tavallinen perheenisä, kuunteli kaikessa rakasta Alixiaan, omaa aurinkoistaan (Alixin lempinimi Englannin hovin ajoilta oli Sunny).

Viimeisen tsaarin ja hänen perheensä teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistelmista heinäkuun 17. päivältä 1918 Jekaterinburgista: "Laskimme ruumiit kuoppaan ja valelimme niiden kasvot ja muutenkin ruumiit kauttaaltaan rikkihapolla paitsi tunnistamisen estämiseksi myös sen tähden, etteivät ne mädäntyessään löyhkäisi."

Kirja on täynnä enteitä, jotka pohjautuvat lukuihin, asioiden toistumiseen, hämmästyttäviin yhtäläisyyksiin. Sitäkin voi ihmetellä, että juuri Ipatjevin luostari oli se paikka, josta ensimmäinen Romanov kutsuttiin hallitsijaksi, ja että talo, jossa viimeinen Romanov -sukuinen hallitsija Nikolai II erosi elämästä, oli saanut nimensä omistajansa insinööri Ipatjevin mukaan. Ja ei voi kieltää, että Mihail oli ensimmäinen Romanov -sukuisen hallitsijaksi nousseen nimi, ja Mihail oli sen viimeisen nimi, jonka hyväksi Nikolai II huonolla menestyksellä luopui kruunusta.

Kirja on tietysti myös kertomus tuon ajan hovielämästä hyvin laajalti, sillä melkein kaikki hallitsijaperheet olivat toisilleen sukua, jolloin myös poliittinen historia sai aivan omanlaisensa värityksen. Oli kauheaa aloittaa sotaa 'serkkua' vastaan tai oli kauheaa olla 'serkun' vihollisen puolella. 'Serkku' oli usein ison valtakunnan kuningas tai kuningatar. Kuten alussa mainitsin Alix oli kuningatar Victorian lapsenlapsi eli hänen tyttärensä Alicen tytär. Tätä taustaa vasten minä en jaksa lakata ihmettelemästä mysteereistä suurinta: Miksi Englanti ei pelastanut tsaariperhettä silloin kun se vielä oli mahdollista?

Enemmän on kysymyksiä kuin löytyy vastauksia, sillä liian paljon verta, sadetta, mutaa, ristiriitaisia kertomuksia, Venäjän asumatonta laajuutta, ajan juoksua…,mutta siltikin, kirja antaa joitakin vastauksia myös sekä murhayöhön, että sen jälkeisiin tapahtumiin ja myöhempiin tutkimuksiin. Verellä on kuitenkin kirjoitettu, että paljon kärsineen Jobin tie oli Nikolai II:n tie. Sisäänpäinkääntynyt nuori Nikolai kirjoittaa äidiltään saamansa ensimmäisen päiväkirjansa sisäkanteen laulun, joka kertoo kuolemasta…mistäpä muusta.

"Vaikka tekisit pesäsi korkealle niin kuin kotka ja vaikka sen sija olisi tähtien välissä, minä syöksen sinut alas, sanoo Herra."


Nämä Profeetta Obadjan sanat luki tyttärelleen Ipatjevin talossa Romanov-suvun viimeinen tsaaritar tsaariperheen viimeisenä elinpäivänä.


Tsaariperheen viimeisellä matkalla uskollisesti mukana olleen tohtori Botkinin paperien joukosta löytyy runo, joka on kirjoitettu tyylikkäällä käsialalla, ilmeisesti keisarinnan:


Peilien kuiske


Keskellä haikeuden hiljaisen
Talvipalatsin peileissä
heijastuu ajeltujen kasvojen
julkea katse, röyhkeä.


Välinpitämättömyys kasvoillaan
joka salissa, nurkassa
ihastellen kai omaa suuruuttaan
on joku puvuntakissa.


Häikäisylle tuolle antautuen
sankari tuntuu luulevan
heti nöyrään palvontaan kaikkien
hänen edessään kaatuvan

sekä mahtiin ja maineeseen teiden
oitis edessään aukeevan.
Hädin tuskin voi kuulla peilien
vastaukseksi kuiskaavan:


”Mitä tyhjistä puheista noista,
sinä röyhkeä tulija,
menneiden vuosisatojen loisto
se palatsia puolustaa.

Katoamaton on ja maineikas
tsaarien varjojen voima.
Karkottaa tuskin voi hetken vieras
vuossataisia vieraita.


Heitä vielä kun pystyt, unohda
haaveet kruunusta tsaarien,
aivan kohta jo koittaa uhkaava
aamunsarastus keltainen.”

Niin, te menneisyyden todistajat:
pimeys tuskin lankesi,
kun jo tulevan totuuden sanat
peilit keskenään kuiskasi.


Tobolskissa 1917

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

SIELUN KUKAT

Kuin verkossa kalat,
kun kuumoitti koi,
pihan härmässä hohti
sinun askeltes alat:
rivi kynnystä kohti
- hämy illan sun toi -
jono toinen jo, voi,
pois portille johti!

Vidin valkoinen huntu
- tyly päivä sen heitti -
yli maan leviää,
jalanjälkesi peitti.
Mut huultesi tuntu
kuin suvinen sää,
kuin kasteinen seitti,
yhä huuliini jää.

Nämä hellyyden päivät
ja yöt, tämä syys
lumen alle ei vajoo.
Kukat maan vilu hyys,
kukat sielun ne jäivät,
ei kuihdu, ei hajoo -
sinun hymyilyys
ei menneisyys,
ei kuolema kajoo.

- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
kuva Johanna

LEO ON HIENO KOIRA JA HÄNEN MAMMANSA ON...

Leo on hieno koira, ylen tyylikäs. Hän tietää, että oikeat koiruudet osaavat paitsi uida, myös löytää ihastuttavia hajukasoja, joissa voivat leikkiä primitiivistä alkukoiraa. Onneksi hoviväki eli mamma on niin boheemi taiteilija, että vain nauraa, kun kotiin mennessä autossa tuoksahtaa muultakin kuin märältä koiralta...Mammalla on myös nimi ja hän on Johanna.
Johannalla on kiinnostava blogi täällä.
Minä käyn Johannan blogissa, koska tarvitsen lepoa kirjoista (voiko olla totta;-), pidän koirista ja kaikista eläimistä, pidän siitä, miten Johanna kirjoittaa kuin puhuisi juuri sinulle nyt juuri siinä ja olen hyvin kiinnostunut hänen valokuvausharrastuksestaan. Johanna voisi ammattinsa puolesta pitää muotiblogia, mutta hän ei onneksi työskentele vapaalla. Mitä kaikkea Johannalle kuuluu, voit käydä itse kurkkaamassa.
Näin unta, että Johannaa ja minua yhdistävät paitsi eläimet, myös eräs unelmainen nainen...

AMMAN MUUTTO JA ARVONTA!

Amma on muuttanut ja hänellä on arvonta! Löydät Amman kirjablogin nyt täältä.

kuva Runotalo 

OMENANSIEMENTEN MAKU

Oi teitä, jos olette yhtään kuin minä, joka hullaannun jo keväisestä omenankukkien tuoksusta, humallun niiden terälehtilumesta ja istun syysillat puutarhassa juomassa kypsyvien omenoiden tuoksua…Voi, teitä, jos teette mainiona omenasyksynä joka toinen päivä omenahilloa ja kotinne tuoksuu omenilta ja kanelilta ja vaniljasokerilta, te olette täysin mennyttä lukijaa, kun saatte käsiinne Katharina Hagenan Omenansiementen maun (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä). Oli suuri ilo minulle saada tämä kirja juuri nyt ja lukea se keskellä omenasoseen tuoksua, suussani keltakanelin suloinen maku…

Katharina Hagena on löytänyt kynäänsä kultaisen lumouksen, sillä kirjoittaa tällainen perhetarina, jossa eräs perheestä perii isoäitinsä talon ja alkaa sitten löytää suvun salattuja asioita, voi helposti lipsahtaa tavanomaiseksi sukutarinaksi, josta puuttuu kirpakkuus, mutta kynässä oli lumous ja musteessa maistuivat omenat. Niinpä maistoin tekstiä ja uskoin tunnistavani Boskopian ja Cox Orangen maut. Hiukan oli mukana myös valkeaa kuulasta…

Iris perii siis isoäitinsä Berthan talon, mutta sitä ennen hoitokodissa asuvalta vanhukselta on viimeisen kerran hälvennyt dementian sumu ympäriltä ja hän kohdistaa katseensa kirkkaasti ja lausuu selkeästi: ”Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja.” Tämän lauseen, näiden omenoiden ympärille kiertyy tarina, joka saa, kiitos omenoiden ja oudosti käyttäytyvän omenapuun, ympärilleen suloisen mystiikan hunnun, ja sieltä ei alta voi pois tulla, sillä tarina imee mukaansa ja Hagena laittaa lukijan kaipaamaan rakastelua kukkivan omenapuun alla tai naku-uintia pienellä järvellä, mutta ehdottomasti niin, että Max on tulossa myös juuri silloin uimaan…

En pidä ällöttävän makeasta omenassa, en siis myöskään kirjassa, joten Hagenan kirja on minulle kuin tehty. Mikään ei ontunut! Tarinan henkilöt kirkastuvat nopeasti lukijalle, joten hän voi antaa omenanautinnon viedä. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha ja kaksi miestä, mutta kun Anna rakasti Boskopia, hän myös rakasti miestä, joka rakastikin Berthaa ja koska Bertha rakasti Cox Orangea, häntä rakasti mies, joka…Ja silloin olivat omenapuut kukassa:

Mitä kylässä kuitenkin kerrottiin, ja minkä myös Rosmarie, Mira ja minä usein saimme kuulla, oli tarina Deelwatereiden hedelmäpuutarhassa kasvavasta vanhasta omenapuusta, joka eräänä lämpimänä kesäyönä oli alkanut kukkia ja joka seuraavana aamuna oli peittynyt valkeuteen kuin talvipakkasilla. Näillä ihmeellisillä kukilla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimaa, vaan ne putosivat jo samana iltapäivänä hiljaa ja suurina hiutaleina maahan. Koko tilan väki seisoi kunnioittavana, epäluuloisena, ilahtuneena tai ainoastaan ihmetellen puun ympärillä.

Jotain oli tapahtunut ja se maistui Boskopilta ja karvasmantelilta ja Anna kuoli keuhkokuumeeseen neljä viikkoa omenapuun kukkimisen jälkeen! Elämä kuitenkin jatkuu ja Bertha avioituu Hinnerkin kanssa saaden hänen kanssaan kolme omenapuissa kiipeilevää tyttöä Harrietin, Ingan ja Christan, joiden kohtaloa vanha talo seuraa hiljaisena, mutta vankkana. Tyttöjen tarinat ovat kiinnostavat, mutta eniten minua kiehtoi Harrietin ja Fridrichin rakastuminen, joka tapahtui silloin, kun oli kukkia, seksiä, rauhaa, Intian-puuvillaisia paitoja ja leveälahkeisia housuja…Kaikki katosi, mutta Rosmarie tuli…

Iris on siis jo kolmatta polvea sukua ja Christan tytär. Saadessaan vanhan talon hän saa myös sen laajan puutarhan, talon kätkemät suvun salaisuudet, isoisä Hinnerkin sodanaikaisen menneisyyden, asianajaja Maxin ja omat nuoruusmuistonsa kesiltä isoäidin luona, jolloin olivat Iris, Mira ja Rosmarie, joiden perässä roikkui tyttöjä nuorempi poitsu, Miran pikkuveli… ja kaiken yllä leijuu kypsyvien omenoiden elvyttävä, eroottinen tuoksu…

Ihmettelen syvästi, miten kirjan kanteen on löydetty juuri oikea vihreä, miten Hagena kypsyttää lukijaa kuin omenaa aina tuoksuvasta valkeasta kukasta omenasoseeseen, joka tuoksuu kanelilta ja johon murskataan joukkoon muutama omenansiemen ja miten tämä kirja löysi minut nyt, kun valmistan omenasosetta niin, että kirjaa lukiessa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat kuin omenat sosemyllyssä, leningilleni onroiskahtanut keltakanelia ja hampaissani pureskelen omenansiementä vaistoten, että jopa hedelmäpuutarhassa voi vaania varjo…


Erinomaista Katharina♥ Kunpa olisin voinut tavata sinut juuri nyt omenoiden viikolla, mutta kun…: Ihania omenoita putoaa puutarhassa ja minua ei mikään pidättele nyt…,mutta tiedän, että juuri sinä ymmärrät, mitä tapahtuu, kun on kerran maistanut omenansiementen maun.

KATHARINA HAGENA

Katharina Hagena syntyi 20. päivä marraskuuta 1967 Karlsruhessa. Hän on päätoiminen kirjailija, joka on asuu nyt Hampurissa. Hän on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Lontoossa, Zürichissä, Dublinissa, Marburgissa ja Hampurissa.

Esikoisromaaninsa Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä) myötä Katharina Hagenasta tuli kerralla yksi Saksan tunnetuimmista ja myydyimmistä nykykirjailijoista.


Helmikuussa 2008 ilmestyneestä kirjasta on otettu parikymmentä painosta ja romaanin käännösoikeudet on ennätetty myydä jo kymmeneen maahan.


Olin jo melkein tapaamassa Katharinaa, mutta sitten…onneksi sain vaihtaa hänen kanssaan tervehdykset sähköpostitse ja silloinkin olin omenasoseroiskeissa... kerroin hänelle ja melkein kuulin hänen ymmärtävän naurunsa…


Alla kirjan saksalainen kansi.

tiistai 14. syyskuuta 2010

VAHVAA ELÄMÄÄ AIKUINEN NAINEN!

Hormonit ovat tabu, jos olet energinen ja vielä vain about 40 vuotias. Itse vastasin ’kiitos kyllä!’ hormoneille jo nippanappa nelikymppisenä, sillä silloin alkoi tapahtua outoja asioita: sain kammottavia hikoilupuuskia, vuodin runsaasti ja tuntui, että melkein alati, nukuin huonosti tai en ollenkaan ja aloin saada kiukunpuuskia ihan mitättömistä asioista. Tunsin itseni myös masentuneeksi ja väsyneeksi, vaikka elämäni oli ulkoisesti kuin täyttä unelmaa: pieni tyttövauva, uusi rakkaus, uusi, kaunis koti upeine puutarhoineen, uutta kaikki.

Pyysin lääkäriltäni hormonitasojeni mittausta. Tulos näytti kuitenkin tyydyttävää, mutta minä en halunnut tyytyä tyydyttävään, vaan halusin elää täysillä ilman haittaavia kremppoja. Lääkärini mielestä kaksi minulle tehtyä isoa endometrioosileikkausta ja niihin liittyvät toisen munasarjan täydellinen ja toisen osittainen poisto olivat aiheuttaneet jonkinasteisen estrogeeninpuutteen. Sovimme kokeilusta eräällä hormonivalmisteella. ja tuloksia voi tuskin uskoa! Hyvin pian tajusin kärsineeni miltei koko naisenikäni estrogeenin puutetta. Saman tiedän nyt tapahtuneen myös monille ystävilleni.


Naisvitamiinin (lue: hormonin, estrogeenin) nauttimisen aloittaminen sai aikaan monia positiivisia vaikutuksia. Ensinnäkin kaikki krempat katosivat, kiukuttelut, hikoilut, alituiset vuodot ja unettomuudet. Seksuaalisesti olin ollut aiemminkin halukas kohdattuani vihdoinkin Elämäni Miehen, mutta nyt aukeni taivas, josta en ollut osannut edes uneksia. Suhteeni mieheeni on hyvin ’hot’ vieläkin ja kohta meillä on jo hopeahäät! Kukaan ei usko, kun kerron ikäni, vaan olen joutunut näyttämään jopa passiani epäuskoisille;-) Kampaajani ihmettelee, miten hiukseni ovat niin runsaat ja kiiltävät, mutta vasta muutama viikko sitten kerroin hänelle todellisen syyn, koska hormonien syöminen ja sen myöntäminen iloisesti on asia, josta seuraa nautinnollisen elämän ankarin rangaistus: rintasyöpä. Minulla on ystävättäriä, jotka vannovat, etteivät koskaan ala nauttia hormoneja, ja valittavat samaan hengenvetoon monia elämänsä intiimejä vaikeuksia. Ymmärrän heidän pelkonsa, mutta toisaalta, eikö koko elämä ole hyppy pimeään. Jos haluaa todella elää, pitää uskaltaa. Ehkä omaa uskallustani on vahvistanut eräs kokemus: Tunnen vain kolme rintasyöpään sairastunutta naista (yksi heistä on nyt kuollut), eikä heistä kukaan käyttänyt hormonikorvaushoitoa. Toisaalta kun sairastuin melanoomaan ja odotin kaksi viikkoa vastausta mahdollisista etäpesäkkeistä, tajusin että pahinta on elämätön elämä. Olin aina ollut tunnollinen, kunnollinen, ylivelvollisuudentuntoinen puurtaja, raataja. Olin koko siihenastisen ikäni aina maksanut jotain järkevää: opintovelkaa, tonttia, asuntoa. Vain puhtaasta tunnollisuudesta jatkoin vuosikausia avioliittoa, jossa ainoan lämmön soi hyvin tehty leivinuuni. Nyt haluan elämästä löytyvän paljon iloa: Ostin välimerensinisen rättikattoauton, perustin salaisen puutarhan, aloitin italian opiskelun ja nykyisen kotini kuumin piste löytyy aivan muualta kuin leivinuunista!

Silloin, vuosia sitten, syövän jälkeen, oli aika hypätä ja se kannatti. Toinen hyppyni olikin sitten jo hormonihyppy. En tunne syöväni lääkettä, vaan naisvitamiinia, elämän ja voiman vitamiinia, joka pitää virtani vauhdissa ja saa minut nauttimaan elämästä vaalien Kaikkien Aistien Juhlia!

Vahvaa Elämää Aikuinen Nainen, Lukijani, Ystäväni, Ohikulkija, Elämän Sisar♥

SUKELLUS KUUMAAN AALTOON - NAISEN VAIHDEVUODET, TERVEYS JA HORMONIT


Nainen, asuuko kotonasi hikoileva lohikäärme? Kärsitkö unettomuudesta, ärtyisyydestä, masentuneisuudesta ja/tai seksuaalisesta haluttomuudesta? Oletko uupunut ja tuntuu, että et jaksaisi enää mitään? Onko sinulla selkä- ja nivelkipuja? Kärsitkö energiavajeesta? Oletko levoton ja ahdistunut? Tuntuuko välillä, että et saa happea, vaan haukot kuin kala kuivalla maalla? Oletko nainen 40 – 58 ikävuoden väliltä? Jos vastasit myöntävästi kahteenkin näistä kysymyksistä, niin gynekologi Maija Kajanin Sukellus kuumaan aaltoon – Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit (Minerva 2010), on kirja juuri sinulle!

Tiedän nyt, että moni juuri neljäkymmentä täyttänyt ajattelee: Ei koske minua! Vaan minäpä vastaan, että ei pidä paikkansa. Ensinnäkin suurin osa ystävistäni on 40+. He ovat vauhdikkaita naisia, jotka ulospäin vaikuttavat hyvinkin energisiltä, mutta kahdenkeskisissä keskusteluissa tulee ilmi koko elämän rasittavuuden kirjo seksuaalisesta haluttomuudesta hiusten lähtöön ja unettomuuteen ja vielä monta muuta näiden väliltä. Ja mitä valittavat heidän miehensä! Sitä en nyt kerro, sillä arvaatte kyllä.

Yllä oleva on täysin uskomatonta näinä päivinä, kun on saatavilla estrogeenikorvaushoitoa. Estrogeeni on naisen oma suojelija, jota kaksikymppisen elimistö pursuilee tuottaen iloa, energiaa ja terveyttä, mutta jo nelikymppisenä tätä suojelijahormonia on jäljellä enää puolet siitä mitä nuoruuden päivinä. Tiedän tästä kaiken, sillä aloitin itse hormonikorvaushoidon nippanappa nelikymppisenä viis veisaten pelottelijoista. Yleisin pelottelun aihehan on rintasyöpä, mutta Maija Kajankin toteaa:

Suomessa käytetään hormonikorvaushoidon estrogeenina samaa estrogeenia, jota naisen munasarjat ovat vuosikymmenet tuottaneet ja joka on vuosikymmenet suojannut naisen terveyttä. Mikä olisi luonnollisempaa, kuin elimistön itse tuottama hormoni? On myös vaikea uskoa, miten tämä naisen luonnollinen, terveyttä ylläpitävä hormoni muuttuisi yhtäkkiä vaaralliseksi. Luontaistuotteista puuttuu yleensä kontrolloidut tutkimukset tehosta ja sivuvaikutusrekisterit. Usein luontaistuotteet ovat myös kalliita.

Sukellus kuumaan aaltoon on Täydellinen Täydellisen Naisen Tietokirja! Tässä tuodaan esille monta muutakin asiaa, jolta hormonit suojaavat kuin ingressissä mainitsemani. Jännittävä on myös yhteys D-vitamiiniin, jonka suojavaikutukset ovat pitkälti samat kuin estrogeenin. Älkää hyvät naiset vain uskoko suomalaisten lääkärien annostusohjetta D-vitamiinista! Olemme saamassa siihen muutoksen, kiitos erään naistutkijan, mutta Suomessa nämä asiat tapahtuvat hitaasti. Kirjassa käydään myös läpi vaihe, jossa oma gynekologi yrittää lopettaa vuosikausia hormonikorvaushoitoa saaneen naisen estrogeenin tai haluaa puolittaa annoksen. Tällöin esimerkiksi vaikka kohtuleikkauksesta toipuvan naisen elämän laatu voi romahtaa vuosikausiksi ja pitää muistaa, että toisilla on vaihdevuosien rankkoja oireita vielä 90-vuotiaana ilman hormonikorvaushoitoa. Miksi elää tyydyttävää elämää kun voi elää optimaalista!

Leena:

”En olisi uskonut, että saan avun polvikipuuni gynekologilta!”

Hilkka:

”Valitsen mieluummin rintasyövän 5-10 vuoden kuluttua kuin nämä jatkuvat kivut.”

Siis tässä loistavassa kirjassa on myös potilaskertomuksia ja minusta rankimmat olivat niitä, joissa oli ajauduttu ihan turhiin avioeroihin, kun puolison kosketus oli muuttunut piinaksi naisen haluttomuuden, kuivien limakalvojen ja yhdyntäkipujen takia. Hormonikorvaushoito, naisen oma vitamiini, olisi muuttanut piinan nautinnoksi ja parit jatkaisivat tänäkin päivänä intohimoista liittoaan.

Kuka muuten tiesi, että estrogeeni suojaa mm. 2-tyypin diabetekselta, sydämen rytmihäiriöiltä, dementialta sekä eräiltä syöpätyypeiltä!

Mitä tulee Maija Kajaniin kirjoittajana, niin hän osaa leiskua! Ei mitään tylsää, vaan eletynoloista ja mukana olevaa. Sisällyksen otsikot jo paljastavat kirjailijan otteen ja tässä muutama: Painia märkien lakanoiden kanssa/ Lieskat lentää, pinnat paukkuu/ Unilinnun kuurupiilo/ Tunteellinen siili/ Pohdintoja, arvauksia ja saksofoniteorioita…Teos ottaa lukuun myös taloudelliset näkökulmat niin yhteiskunnan kuin yksilön kannalta, kuvitellut hormonihoidon vasta-aiheet, hormonien suhteet, luonnon logiikan…

Minä olen sitä mieltä, että neljäkymmentä täyttänyt nainen, jonka yöpöydälle tämä kirja ei ilmesty pikapikaa, kulkee onnensa ohitse. Se on surullista, sillä meillä kaikillahan on vain tämä yksi ja ainoa, pieni, mutta tärkeä ja ainutlaatuinen elämämme. Miksi emme vaalisi sitä kaikin nykytietämyksen suomin avuin ajatellen niin itseämme kuin myös ympäristöämme, sillä onhan hikoileva, raivoava lohikäärme piina paitsi itselle myös vakava ympäristöhaitta ja monen läheisen suuri kärsimys. Otan tämän kirjan niin vakavasti, että laitan nyt itseni täysin likoon eli julkaisen sen kirjoituksen, joka on eräässä kirjassa, mihin tuli minun kertomukseni omasta kohtalostani ennen ja jälkeen hormonien, mutta sitä ennen: Annan aikaa nimenomaan tälle kirjalle ja haluan lopettaa gynekologi Maija Kajanin erääseen lukuun:

Lääkäri, joka ei suostu kirjoittamaan hikoilusta, unettomuudesta, kivuista ja masentuneisuudesta kärsivälle ja hormonihoitoa pyytävälle naiselle hormoneita, käyttää valtaansa kyseenalaisesti. Tämä vallankäyttö on ristiriidassa lääkärin valan kanssa. Lääkärin tulisi olla potilaansa neuvonantaja, kuuntelija ja tukija, auttaa kärsimysten lievittämisessä ja terveyden ylläpitämisessä. Hoitoa valittaessa potilaalla pitäisi olla suvereeni ratkaisuvalta niiden tietojen perusteella, jotka lääketieteellinen tutkimus on tuottanut ja lääkäri hänelle antaa. Potilaan tahtoa tulisi kunnioittaa, vaikka potilas lääkärin mielestä valitsisi väärin.

Keskustelu kirjasta jatkuu täällä

maanantai 13. syyskuuta 2010

ILMAN KIRJOJA MINUN OLISI VAIKEA ELÄÄ. NE TARJOAVAT...


Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjoavat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Ihminen kasvaa henkisesti lukemiensa kirjojen mukana. Kirjat ovat tarjonneet minulle rajattoman vapauden, määrättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun reimun. Siksi rakastan jokaista kirjaa, joka saa minut tuntemaan, etten vielä ole valmis, että edessäni on yhä määrättömästi etsimistä ja löytämistä, erehtymistä ja ymmärtämistä, hylkäämistä ja omaksumista hengen maailmassa.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Tuure

KETUNMORSIAN


Suomen kirjallisuuden professori Matti Larjavaara, ei ole tainnut kuulla mitään puumanaisista, koska hän on kirjoittanut kirjansa Ketunmorsian (Gummerus 2010) perinteisen kliseen kaavaan eli vanha mies vaihtaa naista kuin paitaa ja aina vain nuorempaan päätyen lopuksi tyttärensä ikäiseen yliopisto-opiskelijaan Annaan. Minä olen kuitenkin niin kiltti, että valistan: Puumanainen on semmoinen naishenkilö, joka ei edes katsetta suo Matti Larjavaaran tai Kimmo Yövaaran ikäisille miehille muusta suomisesta nyt puhumattakaan. Puumanainen on monin tavoin osaava, älykäs, itsetietoinen ja rakkauden leikissä ylittämätön. Puumanainen ei ihan ensiksi ota lukeakseen Matti Larjavaaran Ketunmorsianta, mutta jos hän sen tekee, hän ensin suuttuu ja sitten nauraa kuollakseen, sillä ihme on tapahtunut: Aiheesta vanhempi mies, patologinen häntäheikki, nuorta lihaa janoava sovinistisika, on tehty uskomattoman hauska kirja, jossa myös nainen saa sanan vuoron ja loppujen lopuksi patologinen naistenkaataja onkin vain reppana, iso vauva, joka kaipaa äitiä ja tissiä!


Matti Larjavaaran Ketunmorsian on niin monipuolisesti hauska ja myös paljastava kirja, että kenenkään ei tätä teosta kannata nyt ohittaa. Myönnän alun punaisen raivon, mutta jos paljastan, että kirjani on märkä naurun kyynelistä ja muistivihkoni täynnä huutomerkkejä ja sanoja: Voi Luoja! ja Tämä ei voi olla totta!, niin eikö kannata nousta yli sen oman äijäkaunabarrikadin ja tehdä yksi poikkeus, sillä minä lupaan, että Kimmo Yövaara maksaa tekosistaan myös hinnan.


Ensin pari erikoista huomiota. Olen äidinkielen tähtioppilas, mutta en suinkaan äidinkielen professori, kuten kirjailija Matti Larjavaara, silti edelleen minulta vei aikaa lämmetä kirjan dialogille. Mikä ihme vaivaa suomalaisten kirjojen dialogia! Ovatko Satu Koskimies, Jussi Siirilä ja Leena Lehtolainen ainoat maassamme, jotka pystyvät luontevan dialogin kirjoittamiseen! Larjavaaran kirja on myös täynnä dialogia ja se on puhekielellä eli mä, sä ja niin ku. Olenko lukenut viime aikoina niin ylätyylistä kirjallisuutta (vrt. Nadeem Aslam Elävältä haudatut), että en osaa enää lukea arkikieltä. Kirja ei kuitenkaan tähän kaadu, sillä joko dialogi notkistuu kirjan edetessä tai sitten siihen tottuu tai jopa niin, että kirja on niin mukaansa tempaava, että lukija enää viis’ veisaa muusta kuin itse tapahtumista.

Kirja kertoo tarinan kirjallisuuden professorista, jolla on takanaan pitkä avioliitto Leenan kanssa ja tästä avioliitosta aikuinen tytär Laura. Jo kyseisen avioliiton aikana Kimmo on häntinyt kaikkea mikä liikkuu. Sitten hän jättää Leenansa ja ottaa Tuijan ja saa tämän kanssa kaksi lasta, jotka ovat kirjan alkaessa vielä alle kouluikäisiä. Nyt Kimmo keksiikin rakastuneensa opiskelijaan, joka on Anna. Anna tekee pro gradua Aino Kallaksesta ja työn tarkastaja on professori Yövaara! Kimmo keksii oivan naisenkaatotavan eli hän ehdottaa, että hän ja Anna kirjoittaisivat yhdessä kirjan, joka kertoisi heidän rakkaudestaan, mutta olisi kuitenkin fiktiota. Juonikas Kimmo siis tajuaa, miten kirjallinen Anna saadaan ketun ansaan!


Toivon, että en kerro juonen kaikkea, kun paljastan, että Kimmo saa Annansa, mutta mitä se vaikuttaakaan mieheen, joka haluaa aloittaa soidintanssin aina uudelleen ja uudelleen, joka alati kaipaa vain alun hurmiota ja rakkauden ensivaiheen ihanuutta. Mitä tapahtuu, kun Kimmo huomaa yhden haareminsa naisista eli Tuijan rakastuneen ja menneen sänkyyn toisen miehen kanssa:


Tuijako sen kanssa? Kimmo tutkii huonetta lisää, ja pian löytyykin Nissen itsensä kirjoittama kirja, jossa on omistus ”Till min Tuija”. Aivan selvä tapaus.


Kimmo laskeutuu jalat täristen alas ja miettii mitä tehdä. Tunteen tasolla Kimmo tuntee itsensä loukatuksi, kun Tuija ei pidä – niin kuin hän – yksiavioisuutta arvossa: ei kunnioita sitä periaatetta, että kaikkien Kimmon naisten sopisi olla yhtä aikaa yksiavioisia ja uskollisia herra Kimmolle.


Ja kauimmin Kimmon kanssa ollut Leena, joka tuntee herran parhaiten:


Ja sinä luulet, että se haluaa vaihtaa sun vaippojas, kun sä olet kohta vanhus.


Kimmon naama nytkähtää. Tässä on nyt jokin kipupiste, jota hän ei ole tullut itsekään tiedostaneeksi.


Sä olet parantumaton infantiili naisten perässä juoksija. Kenenkään ei pitäis ruveta sun kanssas mihinkään vakavampaan. Sua pitäis käyttää vain panokoneena.


Aluksi mä olin melkein valmis tappamaan sut. Mutta sitte mä huomasin, kuinka hyvä on elää ilman sua. Sä viet niin valtavasti tilaa. Oli ihanaa vain olla huoletta Lauran kanssa ja tehdä töitä niin paljon kun halus. Mullehan avautu uudet jutut yliopistolla niin ku tiedät. Jos sä olisit ollu vielä mun elämässä, ei semmosta olis luultavasti voinu toteuttaa.


Niin ku mä sanoin: sä viet liikaa tilaa. Sä höösäät ja dominoit, pärpätät ja ideoit ja kaipaat suunnattomasti huomiota. Sun jälkees tuli ihana hiljaisuus.


Tiivistellysti voisi sanoa, että Matti Larjavaaran kirja Ketunmorsian on haaremikirja, jossa kettuna tunkiolla huseeraa sovinistinen mies, jolle minkä tahansa lahkon moniavioisuus olisi taivaan täyttymys. Onneksi kirjan ansiot eivät jää vain tähän mustalla huumorilla kirjoitettuun tarinaan, vaan saamme lukea hiukan Hessen Arosutta ja paljon Aino Kallaksesta ja Sudenmorsiamesta. Mukana ovat myös Aino Kallaksen Päiväkirjat, jotka kehotan jokaisen lukemaan heti ellei ole sitä jo tehnyt.

Ja kuten lupasin: Kirja on äärettömän hauska ja Matti…anteeksi siis Kimmo, saa maksaa elosteluistaan myös hinnan. Siis jokainen, myös puumanaiset, tarttukaa rohkeasti Matti Larjavaaran kirjaan! Ottakaa mukava asento ja alkakaa nauttia kirjan luovasta hulluudesta ja ilottelusta, mutta älkää hetkeäkään uskoko, etteikö tämä olisi totta, sillä ainakin minä tunnen juuri tällaisen Kimmo Yövaaran, joka avioitui tyttärensä ikäisen kirjallisuuden opiskelijan kanssa…

Kannattaa kuitenkin muistaa, mitä Anna, Tuija tai Leena toteaa kirjassa: Me naiset päätämme saavatko miehet seksiä ollenkaan vai eivät ja meillä on myös valta valita ketkä kelpuutamme aistillisiin leikkeihimme. Matti Larjavaara on tehnyt loistavan kirjan, joka vain vahvistaa totuutta: Kaikkien Aistien Juhlat ovat lopulta naaraiden, ei koskaan Yö- eikä Auevaarojen!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

TÄYDELLISET NAISET

Kerran vuodessa
varaamme
aikaa kalenteristamme
ja pöydän ravintolasta.
Nostamme maljan meille -
täydellisille naisille.
Kerran vuodessa
kikatamme kuin tytönhupakot,
puhumme pahki
huolet ja harmit,
moitimme
pikkusielupomot
ja surkeat säät,
kehumme lapset
ja toistemme asut.

Kerran vuodessa
muistelemme menneet,
ja tähyilemme tulevat.
Puolet meistä on eronneita,
ja ihmettelemme
kuinka kummassa siinä niin kävi.
Toinen puoli meistä
on edelleen naimisissa
ja sitä me vasta hämmästelemmekin.
Kerran vuodessa
katsomme toisiamme silmiin
ja olemme jälleen
viisitoistavuotiaita.

. Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Ystävyydestä (Minerva 2009)

lauantai 11. syyskuuta 2010

THE WINDMILL'S OF YOUR MIND BY STING



Tämä lauantai on hemmottelupäivä ihan itselleni, joten suokaa anteeksi, että kaikki on nyt makuni mukaista, myös lumi, koiruus, metsä ja Sting. Toivon kuitenkin, että tekin nautitte Lauantain toivotustani,  jonka maailman parhaiten esittää Sting sekä myös levyyn liittyvästä videosta...(Voiko joku Pirce Brosnan olla noin komea! Never heard, but I like the way he...) Olen jo tälläytymässä ja virittäydyn tulevan illan tunnelmiin...Ihanaa Olla Joskus Ihan Vain Itselle♥ Try it!


The Windmill's Of Your Mind  tämä musiikki vetää multa jalat alta...put full screen on!

perjantai 10. syyskuuta 2010

MUKAVAA VIIKONLOPPUA KERA HERKKUJEN, YSTÄVIEN JA...


Mukavaa syksyistä viikonloppua, mitä ikinä sitten keksittekään tehdä. Minulla on huomenna vuoden odotetuin ravintolaherkuttelu parhaan ystäväni kanssa. Tämä on jokavuotinen perinne ja toteutamme sen aina elo-syyskuulla. Aloitamme suppilovahverokeitolla ja sitten...

Lähden nyt viikonlopun viettoon Marian kuvalla, joka näyttää jotenkin niin Marialta. Tykkään käydä hänen blogissaan laskemassa verenpainettani, sillä siellä ikäänkuin oudosti rauhoittuu. Hän pitää lämmintä, tyylikästä blogia arjen pikkuasioista, mutta kyllä siellä liitoakin löytyy. Ja kivoja postauksia: Ei liian pitkiä, ei liian lyhyitä, Kivat kuvat, tunnelma ja myös blogin pohjaväri antaa silmieni levätä. Try Maria!

Les Feuilles Mortes

KALEVI RAHIKAISEN KOOTUT RUNOT YKSIIN KANSIIN


Itse metsäni pohjoinen on teos, joka sisältää runoilija Kalevi Rahikaisen (1927-1992) kootut teokset.  Kirja siäsältää myös aiemmin julkaisematonta materiaalia, kirjailijan maalauksia sekä toimittajien tekstiä tästä voimallisesta näkijästä. Kirjan ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Immo Pekkarinen ja kirjailija Klaus Rahikainen, runoilijan poika. Kirjan kansi on Arttu Rahikaisen suunnittelema.

Jämsänkoskella Keski-Suomessa syntynyt Rahikainen opiskeli ja vaikutti 1950-luvulta saakka pääkaupunkiseudulla, enimmäkseen Espoossa. Rahikainen asui Leppävaarassa ja toimi myös Länsiväylä-lehden avustajana 1970-1980 -luvuilla. Rahikainen oli Espoon kirjailijoiden jäsen. Hänen tuotantoaan on esimerkiksi Espoo Blues -runo, jota on esitetty monissa yhteyksissä.

Julkistamistilaisuudessa Immo Pekkarinen ja Klaus Rahikainen pohtivat Kalevi Rahikaisen merktiystä kirjailijana, isänä, ihmisenä ja näkijänä. Lisäksi esillä on pieni näyttely Kalevi Rahikaisen maalauksista. Ne kuvittavat myös julkaistavaa teosta.

Tervetuloa Kalevi Rahikaisen koottujen teosten julkistamistilaisuuteen Helsingin Villa Kiveen (Linnunlauluntie 7, Hki) torstaina  16.9. klo 18.00. Vapaa pääsy.


Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle.

(Teoksesta Paikka maassa vuodelta 1969)

MINULLA EI OLE ENÄÄ MAMMAA, MUTTA...


Minulla ei ole enää mammaa, mutta minulla on Haltijatarmamma, joka kutoo villasukkia Tansanian lapsille (ja ehkä miul kans yhet), toimii koirien varamamina, on uskomaton viherpeukalo ja myös sanavalmis pakinoitsija sekä säilöö yhtä uutterasti kuin Muumimamma. Oi, mihin maailma joutuisikaan ilman mammoja!

Kuva on Haltijatarmamman ja hänet löydät täältä.

SITRUUNAINEN KUHA

Tämä kuhaohje löytyy mm. Valkoisessa talossakin työskennelleen Ina Gartenin keittokirjasta Back to basics nimellä Easy Sole Meunière. Koska olen hieman itsevarma kokkaaja, en koskaan noudata ohjeita tismalleen, vaan teen ne niin kuin itse katson herkullisemmaksi. Tässä annan minun variaationi ja alkuperäinen ohje löytyy Olivia -lehdestä 11/09.

500 g kuhaa tai siikaa fileinä
0,5 dl vehnäjauhoa
1 tl suolaa
1 tl sitruunapippuria
75 g voita
2 sitruunaa
ripaus suolaa ja sokeria


Sekoita jauhot, suola ja sitruunapippuri. Pyörittele kalafileet jauhoseoksessa. Kuumenna puolet voista pastinpannulla ja lisää kalafileet. Paista pari minuuttia molemmin puolin. Nosta fileet lautaselle varovasti, etteivät ne rikkoudu.


Lisää pannulle loput voista ja anna ruskistua kevyesti. Lisää joukkoon ohuiksi viipaloidut sitruunat, ripaus suolaa ja sokeria. Kiehauta seos ja paista 3-5 minuuttia eli kunnes sitruunat ovat hieman karamellisoituneet. Kaada seos kalafileiden päälle.


Tarjotaan salaatin tai valkosipuliuuniperunoiden kera.
Juomaksi sopii jäävesi tai todellinen valkoviinilöytö kuhalle Chateau de Respide.

Guten Appetit!

UUNIKUHAA SUPPILOVAHVEROILLA

Tämä on ehdottomasti herkullisin kalaruoka, jonka tiedän! Kokeilkaa!

(neljälle ruokailijalle, jolloin on laskettu kalaa 200 g/hlö + 200 sen päälle)

1 kg kuhafileitä
1 iso keltasipuli
1 nippu tilliä
4 dl kuohukermaa
suolaa
heikkivainaan hyppysellinen valkopippuria
2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)


Voitele uunivuoka. Aseta kuhafileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli.


Kastike:

Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Kaada ensin 2 desiä kermaa ja anna vetäytyä. Lisää hiukan suolaa ja varovasti valkopippuria, sillä ei ole tarkoitus peittää kuhan ja suppilovahveroiden mietoa, upeaa makua. Lisää loppu kerma vähitellen ja anna vetäytyä. Jos haluat suurusta, lisää hiukan vehnäjauhoa tai tuorejuustoa. Vehnäjauho on hyvä lisätä sienihakkeluksen ruskistamisvaiheessa, jolloin sekoittuu tasaisesti.


Kumoa suppilovahveromuhennos kuhan päälle ja laita 200 asteen uuniin 30 minuutiksi.
Nosta vuoka pöytään ja koristele sitruunalohkoilla.
Nautitaan kera uusien perunoiden tai perunamuhennoksen.

Lisukkeena patonki, jäävesi/valkoviini.


Guten Appetit!

Leena Lumi

torstai 9. syyskuuta 2010

TUNNUSTUS JA PALJASTUS


Otan tietääkseni nyt ensimmäistä kertaa vastaan tunnustuksen. Ehkä olen ottanut kerran ennen, en ole aivan varma. Juttu on niin, että otin alusta asti tunnustuksettoman kannan, koska 1) siinä palaa vain aikaa ja en ehdi, sillä kirjat vievät kaiken, kaiken ja 2) en ole innokas nimeämään kenelle ojentaisin eteenpäin, sillä kaikki lukijani ovat yhtä tärkeitä ja toisaalta, minä olen innokas linkittämään muita eli tavallaan siinä linkittäessäni annan jo tunustusta. Nyt kuitenkin otan vastaan Susannen tunnustuksen, sillä tämä hänen talvinen hurmionsa nujersi vastarintani;-) Kiitos Susanne♥
Tässä tunnustuksessa pitää kertoa kolme itselle rakkainta asiaa, julkaista rakkain valokuva sekä sitten jakaa tunnustus viidelle eteenpäin. Minä jaan kaikille lukijoilleni ja käyn katsomassa mitä olette vastanneet. Minun kolme rakkainta/tärkeintä asiaani olivat ensin ihan samat kuin Susannella, mutta kun harkitsin asiaa, listasta tulikin hieman erilainen:
1) perhe
2) kirjat
3) intohimo

Rakkain valokuva onkin sitten jo erilainen juttu. Minä tiesin heti, mikä se kuva on! Kuvan nimi on Täydellinen Onni. Olen suurentanut sen seinälleni muistoksi päivästä, jolloin kaikki oli täydellistä ja ylikin...Kaikki mikä liittyy sen ja niiden kolmen päivän suureen onneen, ei näy kuvassa. Ei näy Meri, eikä Reima, mutta he ovat mukana minun olemuksessani, joka suorastaan huutaa iloa, onnea...Kuvaan liittyy yksi muukin asia, miksi pidän siitä ja tämä on sitten paljastusta. En kuvittele ollenkaan olevani tuo filmitähti, jota oudosti kuvassa näen, mutta eräs näki minut vuosia juuri tuona näyttelijänä ja nimesi minut tähden silloisen kuuluisan roolin mukaan Allisoniksi. Olin vuosikausia Peyton Placen Allison, joka kantoi isoa kirjapinoa sylissän, vaaleat hiukset ylsivät puoliselkään ja olin aivan yhtä lättänä rintavurustukseltani kuin kyseinen näyttelijä, josta pidän kovasti.  Ja minä olin myös samanlainen pisamanaama. Ei, hän ei tietenkään ole Helen Mirren, ei! Helen on alter egoni monimuotoisesti, mutta Mia Farrow on uneni. Kun olen onnellisin ja irti tunteesta, että taas minulta odotetaan jotain suoritusta, minä olen Mia Farrow. Siis yhtä hyvin tuon kuvan nimi voisi olla 'irti', sillä olen niin irti odotusten paineista.

Katsoin televisiosta, kun Mia todisti kuuluisassa veritimanttijutussa. Hänen äänensä ja tapansa puhua, siinä on jotakin ainutlaatuista ja koskettavaa.

Mikä oli niin ainutlaatuista rakkaimman kuvani hetkellä: Joulu/rakkain juhlani, paljon lunta/ ei liikaa pakkasta, Meri meidän kanssamme eli Me Kolme & Koiruudet! Kysessä oli myös ensimmäinen joulu, jolloin suostuin luopumaan kaikista traditioista (tyttären toivomuksesta!) paitsi joulurauhanjulistuksesta, riisipuurosta ja graavista merisiiasta ja niitä vastaan ei edes Merillä ole mitään. Ei mitään kinkkua, ei juhlapukeutumista jouluaterialle, ei mitään aikaan sidottua, vaan rentoa oloa, herkkuja, kirjoja, leffoja, kynttilöitä, naurua ja me taas kaikki yhdessä. Viime joulussa kulminoitui se paras, mitä meidän perheessä on aina ollut ja jota ei voi muille selittää, kun siihen ei ole sanoja. Ja miten onnellinen olenkaan siitä, että Olga sai vielä olla mukana.
Tässä on kaikki♥

SATA SOPPAA


Mikä on arjen pelastus? Soppa! Mikä on juhlan virittäjä? Eturuokakeitto! Mitä teet, kun budjetti ylittyy? Ison kattilallisen nuukuussoppaa! Riitta Pojanluoman Sata soppaa (Tammi 2010) on kuin oodi sopalle. Löydät sata soppaa, pääasiassa eturuokakeittoja, mutta myös pitokeittoja eli runsaita ja riittoisia kestiruokia sekä raikkaita jälkiruokakeittoja. Useimmista keitoista tarjotaan myös Sanna Peurakosken makuhermoja kutkuttavat kuvat ja kirjan koko ulkoasu on houkuttava.

Riitta Pojanluoma haluaa kirjallaan rohkaista luovuuteen ja mielikuvituksen lentoon. Siinä missä italialainen emäntä loihtii erilaisen pastaruoan vuoden jokaiselle päivälle, suomalainen sopantekijä voisi loihtia yhtä monta keittoa.

”Kun syöt haarukalla, olet kuin ongella, kun syöt lusikalla, saat kuin nuotalla”, sanoo sananparsi ja osallistuu keiton ylistyslauluun.

Keitto on kiehtova ruoka, sillä et tarvitse siihen tarkkaa ohjetta, vain luovuutta, rohkeutta ja kokeilumieltä. Keittäjän kekseliäisyydestä riippuu, millaisia elämyksiä ruokailijat kokevat.


Juhlavimmillaan keitto lienee hieno juhla-aterian aloitus, kermainen sienikeitto tai lasinkirkas, säihkyvä sienillä höystetty riistaliemi. Minulle itselleni erään ravintolan keväinen korvasienikeitto on juhlaa ja kevättä parhaimmillaan, mutta olenpa mennyt sinne lounasaikaankin ja syönyt vain hurmaavan sienikeiton. Huomiota herättävää lienee, että viimeiseen hoitotahtooni on erikseen mainittu, että haluan lähteä tästä elämästä nauttien suppilovahvero-, korvasieni- tai kantarellikeittoa ennen matkaani sateenkaaren tuolle puolen. Keitto ei siis ole mitenkään yhdentekevä makunautinto, vaan todellisen kulinaristin suuren intohimon kohde.

Sata soppaa kirjassa on erikseen ohjeita kiireiselle kokkaajalle, yrttejä käytetään runsaasti ja kala- sekä kasviskeittoihin lorautetaan mieluusti valkoviiniä.


Keittoa kannattaa aina valmistaa suurempi erä, sillä useimmat keitot sopivat pakastettaviksi. Minä käytän kahdeksan litran kattilaa, mutta olenkin ollut edellisessä elämässä armeijan muonitusmestari…


Pojanluoman kirjassa on heti alussa keittojen ryhmittely ja sieltä löytyy kaikkea mahdollista sienikeitoista äyriäiskeittoihin. Keiton kera on tapana tarjota lisiä ja täydentäjiä, joten nekin esitellään ennen varsinaisia keittoreseptejä.

Keitto on kaikista tunnetuista ruokalajeista kansainvälisin. Padat porisevat Afrikasta Nova Scotiaan. Meidän suomalainen keittokulttuurimme on maakuntakohtaista, joten Etelä-Pohjanmaalla on klimppisoppaa, Hämeessä perunasoppaa, Lapissa lohisoppaa ja Karjalassa madekeittoa. Olen itse kotoisin varttikarjalaisesta kodista, mutta ei meillä madesoppaa syöty. Sen makuun pääsin kun avioiduin rannikkolaiseen ja satakuntalaiseen perheeseen. Ja se vasta olikin herkkua! Anoppi oli tunnettu pitopassari, joten kelpasi siinä tottua hienoihin makuihin muussakin kuin madesopassa. Madesoppaan laitettiin muuten sitten mateen maksapalat mukaan. Ne olivat oikein niitä herkkusattumia.


Pojanluoma on tehnyt niin täydellisen soppakirjan, että vaikka auliisti annakin kirjojani lahjaksi ja blogini arvontoihin, niin, paras ystäväni arvaa jo!, tämä kirja jää minulle. Teen joka ainoan sopan ja keiton mitä tässä kirjassa on. Olen niin luova ihminen, että sopat sopivat sielulleni. Luon niitä mistä vain, mutta nyt uusin virikkein kiitos Pojanluoman Sadan sopan.

Tämä kirja on kiva antaa lahjaksi kenelle tahansa, joka on vähänkin kiinnostunut ruoanlaitosta, eikä lahjavalinta mene pieleen. Satoja reseptejä en nimeltä luettele, mutta kaikkea löytyy Ranskalaisesta tomaattikeitosta Sepon syyssoppaan ja Voitaikinakuoren alla haudutettuun sieni-katkarapukeittoon. Kasvissyöjille löytyy useita vaihtoehtoja Gazpachosta kurpitsasosekeittoon ja lihansyöjälle Savuporo-juustokeitosta Unkarilaiseen gulassiin. Minä olen erityisen ilahtunut, että erilaiset sieni- ja tattikeitot ovat hyvin edustettuna. Tämä kirja on Suloista Soppaa ja Kulinaristin keittoa! Guten Appetit♥

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Paul Auster: Näkymätön


Kesäkuu 1969. Muistan että puristimme kättä ja vannoimme, että pitäisimme yhteyttä, ja käännyimme sitten vastakkaisiin suuntiin emmekä tavanneet enää kertaakaan.

Paul Austerin Näkymätön (Invisible, Tammi 2010, suomennos Erkki Jukarainen) on täydellistä lääkettä sieluni austerilaisille vammoille. Itse asiassa Auster on nyt kirjoittanut elämänsä parhaan romaanin. Niin vahvan romaanin, että halusin aloittaa tämän arvostelun hyvin rauhoittavalla sitaatilla kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirjan vahvuus ja sen tarjoamat niin eroottiset kuin psyykkiset lataukset suorastaan huutavat armoa, samalla kun pyytävät lisää. Niin lisää! Tämän kirjan olisi pitänyt jatkua vielä hiukan…Toiseksi: Koin Sattumuksia Brooklynissä kiinnostavaksi, mutta samalla kuitenkin jotenkin hallitsemattomaksi, joten rauhoitan myös omaa levottomuuttani voidakseni saada teidät tajuamaan, että Paul Auster ui nyt paljon, paljon syvemmissä vesissä ja pohjaimu on yhtä kova kuin…kuin John Irvingin parhaissa teoksissa. Ja tämä on minulta hemmetin paljon sanottu!


Näkymättömän rakenne on suorastaan nero! Kerronta alkaa vuoden 1967 New Yorkista ja päätyy Pariisin kautta kaukaiselle paratiisisaarelle, jota asuttaa korkealla merenpinnan yläpuolella kirjan paha, alusta asti mukana ollut professori Rudolf Born. Tarinaa kertoo pääasiassa Adam Walker, mutta myös hänen opiskelukaverinsa Jim, jonka kanssa hän 1969 lähti eri suuntiin. Vaan eivät erotakseen, sillä Adam kertoo ennen kuolemaansa kolmessa kirjeessään Kevät, Kesä ja Syksy tarinan itsestään, sisarestaan Gwynistä, Rudolf Bornista sekä pahan sisimmästä olemuksesta. Todella nerosti Auster sallii kuitenkin Cécile Juinin päiväkirjamuistiinpanojen lopettaa tarinan, jolloin ikään kuin saadaan tervettä välimatkaa itse tapahtumiin voidaksemme palata itseemme. Cécile on välttämätön, sillä ilman häntä lukija on vaarassa hukkua henkiseen likaviemäriin.

Hän on herpaantumattoman kiinnostunut peniksesi muutoksista: biologian oppikirjoissa kuvatusta velttona roikkuvasta elimestä täysikaliiperiseen falliseen titaaniin kiihottumisen huipussa ja sitten taas kurtistuneeseen, coituksen jälkeisessä kutistumisvaiheessa uupuneeseen pikkumieheen. Hän sanoo kikkeliäsi varietee-esitykseksi. Hän sanoo, että sillä on jakautunut persoonallisuus. Hän vakuuttaa haluavansa adoptoida sen.

 Erotiikkaa tässä kirjassa on paljon ja siitä minä pidän. Pidän myös siitä, että kirjoja on kilometrikaupalla ja siitä, että mausteena ovat Emily Dickinson, Tolstoi, Dostojevski, Bach, T.S.Eliot, KeatonPidän myös siitä, että saan uida viemäreissä ja juoda pahaa, sillä ihmismielen syvin pimeä on aina kiinnostanut minua ja siinä Paul Auster panee nyt parastaan. Adamin kertomat tarinat ovat hänelle itselleenkin niin rankkoja, että hänen pitää etäännyttää itsensä muuttamalla kertojaminä häneksi eli ottaa avuksi kolmas persoona. Lukijaa se ei hellitellyt, sillä Näkymätön oli läsnä koko ajan. Tuli niin ahdistava olo, että ilman seksiä, ilman eroottista Austeria, olisin tuskin selvinnyt. Ja Auster sai minut vielä suuttumaankin, sillä kiivetessäni vaikeaa vuorenrinnettä ylös helvetillisessä kuumuudessa kohti Bornin viimeistä tapaamista, hän kuvaa Cécilen tuntevan itsensä 53-vuotiaana vanhaksi, sukupuolettomaksi, tuuliajolla olevaksi vain, koska kuukautiset ovat jääneet ensimmäisen kerran pois alkavan menopaussin merkiksi. Ellei samalla sivulla olisi kuvailtu, kuinka elinvoimainen ja huippukuntoinen on 71 –vuotias Born, olisin saattanut jopa uskoa Austerin olevan tosissaan…

Vaivannäöstäni huolimatta erotin hänen katseestaan pettymyksen, kun menin olohuoneeseen tuntia myöhemmin – ensimmäisestä katseesta niin monen vuoden jälkeen, ja murheellisen toteamuksen siitä, että entisaikojen nuoresta tytöstä oli tullut tunkkainen, ei kovin viehättävä, menopaussin jälkeinen myöhäiskeski-ikäinen nainen.

Pidin kovasti Cécilestä, kirjallisesta älyköstä ja hyvin tervehenkisestä uskaltajasta ja nimenomaan Cécilestä olisin halunnut lukea enemmänkin, sillä jotain jäi kesken. Jätämme Cécilen valtameren yli lentävään koneeseen ja Rudolf Bornin Moon Hilliinsä, taloon, jonka ikkunat ovat vain seinään tehtyjä aukkoja vailla laseja. Niistä syöksyy sisään sade, hyönteiset, linnut, pimeys, muistot, menneisyyden oudot kuiskeet:

Pane minua, Adam. Pane minua, Adam. Olet kokonaisen kuukauden tuon sanan kahleissa, tuon sanan aulis vanki, tuon sanan ruumiillistuma. Asustat lihan maailmassa, ja maljasi on ylitsevuotavainen. Totisesti hyvyys ja armo saattelevat sinua elinpäiviesi loppuun saakka.

Kadulla on verta…Auster teki sen taas…Gwyn, kerro totuus!…Bachia…Emily Dickinson on ylivertainen…entäs Whitman?...tämä on niin väärin Cedric Williamsin kannalta...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet aiankin  Pihi nainen  Kuutar  Kirjakaapin kummitus Sanna ja Opuscolo

KAIKEN HYVÄKSYMINEN EI OLE SYNONYYMI SIVISTYKSELLE JA SUVAITSEVAISUUDELLE


Minä jaksan hämmästellä aina vaan eräiden omaksumaa harhaista käsitystä, jossa kaiken hyväksymisestä on tullut synonyymi sivistykselle ja suvaitsevaisuudelle, koska asiahan on ihan päinvastoin! Helsingin Sanomat esittelee sunnuntaina tehtäväänsä vihittävän Irja Askolan piispankaapua kauniissa, Marjukka Liiten jutussa, Helsingin uusi piispa Irja Askola sai vedenvihreän kaavun.

Veden symboliikka tuli aiheeksi ihan itsestään, kertoi Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun professori Päikki Priha.

Kaapu on täynä symboliikkaa. Selkäkilvessä on kirjottuna sateen vihmontaa. "Juomavesi, pesuvesi, merivesi, järvet, lähteet, purot, sadepisarat, kalavedet, kasteluvesi", Priha luetteli jokapäiväiseen elämään kuuluvia vesiä.

Kunpa olisinkin jättänyt lukematta maakunta-aviisini Keskisuomalaisen ja Saila Kiutun jutun Naispiispan valinta hiertää kirkkojen yhteistyötä. Jutussa kerrotaan kuinka Askola silmät kostuen kokee asian, jossa Suomen ortodoksikirkko ja katolinen kirkko ovat jo ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että evankelisluterilaisen kirkon piispaksi valittiin nainen.

Myöskään LUTERILAISpiispat Baltian maista eivät vieläkään ole vastanneet kutsuun tulla vihkimystilaisuuteen.

Askolaa surettaa kirkkojen naisvastaiset reaktiot erityisesti, sillä hän on aiemmin tehnyt työtä yhteistyön lisäämiseksi kirkkokuntien välille. Hän on toiminut esimerkiksi Euroopan ekumeenisen maallikkoakatemialiiton puheenjohtajana.

Samat ihmiset, joiden kanssa hän on ollut läheisesti tekemisissä, kääntävät nyt selkää.

Jaksan ihmetellä joka päivä itseäni kuulumisesta kirkkoon, joka sallii naispapppeduen vastustajien jatkaa viroissaan! Mikä ihmeen siunaus saarnaan tulee miehisestä sukupuolielimestä! Mitä itse olen saarnoja kuullut, niin miesten paasatessa saarnaa, nukahdan ja naispappien maanläheisesti ja elävästi puhuessa seurakuntalaisille, tunnen saaneni jotain vastetta. Voitaisiinko ajatella, että miehisen kalun puuttuminen tuokin saarnaan lisäarvoa!

kuva Iines

tiistai 7. syyskuuta 2010

PETO ON MINUN ARMAANI, VAAN PETO HYVÄ...


Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra,
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistät, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toisillemme (Otava 1986)

Geisha


Muut ihanaista ei taivahan alla
kuin sinä vaan!
Muut' olevaista ei onnea luoneet
uumenet maan
kuin sinut vaan!

Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä
rinnassaan!
Ei ole aamua, ei ole iltaa,
rakkaus vaan,
rakkaus vaan!

♥♥♥♥♥

Sa näät minut yksin ja keskellä yön
ja pohjassa sameain sakkain.
Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn
mun tunnet, ystävä rakkain?

Sa tuijotat silmiini vieraisiin
kuin kahteen kalliokairaan.
Ah, vieläkö alta sen kivisen piin
sa näät minun sieluni sairaan?

♥♥♥♥♥

Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.

Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekuman
kiehuvaan kekoon.

Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.

Nyt olen kypsä ma kylmaan keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömän lihaan!

Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.

Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,
kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,

lakastuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi.

♥♥♥♥♥

Ällös sa katso mua:
olen alaston, arka...
Salli mun ovellas olla
kuin paha ja parka.
Ällös sa katso mua:
ma vanha jo olen,
ma tanssin vain välkkeessä viinin
ja hopeasolen.
Ällös sa huuda mua
mun itseni nimeen,
salli mun vieraana notkua
piilossa pimeen.
Ällös sa kutsu vanhoja
muistoja julki:
ammoin jo rintani kautta
halla-yö kulki;
sata vuotta on sieluni ollut
kuin synkeä sysi,
siks että mä kerran nuorena
hylkäsin hymyilysi...

♥♥♥♥♥

Yöstä ma tulin,
yöhön ma jällehen palaan,
turhaan sulta nyt enää
tultani salaan,
vain sulle ma itkin ja hymyin
ja sulle ma elin,
vain sua minä aattelin
aalloilla uhkapelin,
sa annoit tuskan, mi yllytti
keimahan turhaan,
ja vihan, mi liehtoi
ihmis-inhoon ja murhaan.
Sen taivas tietää:
jos minä mursin monta,
ei ole myöskään minussa
kohtaa murtumatonta,
ei syntistä synkempää
ole jumalan turmiolla...

Sano, armas, saanko ma hetken
ovellas olla?

- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Manolo Valdés (Suomen Kuvalehti/Pauliina Penttilä)