torstai 27. heinäkuuta 2017

S.K.Tremayne: Tulilapsi


...muistan sen kun ensimmäisen kerran tulin tänne ja luin Carnhallow’n historiaa. Länsi-Cornwallin historiaa, Kerthenien historiaa. Miten kovasti halusin tulla osaksi sitä: istuin keltaisessa salongissa, katselin, miten kesäaurinko paistoi liljoille, ja halusin kiihkeästi kuulua tähän vahingoittuneeseen mutta silti ihastuttavaan paikkaan. Halusin tulla punotuksi mukaan Carnhallow’n loputtomaan, monimutkaiseen historiaan. Olin valmis tulemaan yhdeksi pihlajien kanssa, olin valmis kasvattamaan juuret.

S.K. Tremaynen trilleri Tulilapsi (The Fire Child, Otava 2017, suomennos Jaana Iso-Markku) tapahtuu Euroopan äärimäisellä reunalla, siellä missä keltit ovat jo ammoisista ajoista kääntäneet katseensa myrskyävälle merelle niin toivossa kuin epätoivossa. Katsoneet vieläkin lännemmäs kuin odottaen jotain muuta. Tulilapsen miljööstä, eristyneestä Carnhallow’n valtavasta ja vanhasta talosta on tulossa Itä-Lontoon kujilta, huonoista lähtökohdista ponnistaneen Rachel Dailyn koti hänen avioiduttuaan suvun varakkaan perijän David Kerthenin kanssa. David on menettänyt vaimonsa Ninan traagisessa onnettomuudessa ja avioliiton myötä Rachelista tulee kahdeksanvuotiaan Jamien äitipuoli.

Rachel on yltiörakastunut sekä Davidiin, Jamieen kuin myös vanhaan taloon, jossa hänen tarkoituksensa on jatkaa Ninan alulle panemia restaurointeja. Vasta keltainen salonki on valmis ja se onkin hyisessä joulukuussa kuin kutsuva keidas. David viettää viikot töissä Lontoossa ja palaa kotiin aina viikonlopuiksi. Jamie kaipaa sekä isäänsä että kuollutta äitiään, mutta alkaa heti kiintyä myös Racheliin. Kaikki on melkein kuin jostain rouheasta, merisuolan makuisesta kelttisadusta. Tarinasta joka on kirjoitettu merilokin sulalla, mutta kasteltu tuhansien vuosien aikana merenalaisissa kaivoksissa menehtyneiden kyynelillä. Tremayne tietää mistä kirjoittaa, sillä hänen äidinäitinsä oli kymmenvuotiaasta ’kivityttönä’ St.Agnesin kaivoksissa murskaamassa työkseen kiviä vasaralla. Rachel kohtaa näitä kaivostyöläisiä vain vanhoissa kuvissa, joissa etualalla ryhmittyneinä varakas Krethenien klaani ja takana näkyvät uupuneet kaivostyöntekijät, joista osa paljasjalkaisia lapsia. Rachelin on kuitenkin tartuttava tähän päivään ja keskityttävä ensi sijassa vieläkin äitiään etsivään Jamieen. Kadonnut kaunis Nina, jonka hajuveden tuoksu yllättäen tuntuu hallissa, käytävillä, rapuissa...

Ellei lukija tietäisi lukevansa trilleriä, hän tuudittautuisi lähestyvään jouluun, sillä jokainen luku alkaa kertomalla, miten monta päivää on aikaa jouluun. Talon menneisyyttä kantaa myös Davidin äiti, joka asuu omassa siivessään. Hän nauttii portviiniä muistellen, miten ’sinililjojen meri vihreää vasten ja sitten menimme sisään taloon ja jalavapöydällä oli, oi, kaikkea – vadettain hummereita ja kulhoissa hunajaa ja tuoretta paksua kermaa...brandypalloja sekä kukkuralautasittain Carnhallow’n valkoisia vadelmia.'

Kauneimmistakin unista herätään aikanaan ja hyvin pian Rachel huomaa Jamien huolestuttavat harhat sekä miehensä muuttuneen käytöksen. Mitä pimeämmiksi ja kylmemmiksi käyvät joulukuun päivät, sitä likemmä saapuu tiheä sumu hyiseltä mereltä. Lukija ei voi ennalta-arvata mitään, sillä salaisuudet, valheet, tragediat ovat kietotuneet toisiinsa kuin merilevä haluten vetää uhrit pohjaimuunsa. Ketkä ovat valitut? Voiko joulu olla tuhon hetki? Sataako jouluna lunta? Kuuluvatko kulkuset vai ovatko ne edesmenneiden kaivostyöläisten iskuja kiviin?

Tremaynen Tulilasta voi verrata parhaiten hänen dekkariinsa Jääkaksoset, joissa samaa eristynyt miljöö, mielien hukassa olevia ihmisiä, lähestyvä tuho sekä rouheita paikallisia, jotka yrittävät pitää kiinni omasta historiastaan ja kielestään: Jääkaksosissa gaelin kieli ja Tulilapsessa kornin kieli. Pidin parin lokin huudon verran enemmän Tulilapsesta, jossa oli kiinnostavaa kaivoshistoriaa ja siihen nivottu tarina ahneudesta ja sen palkasta. Jääkaksosten tuoksut ovat meri, tuuli ja kanervahunaja.
Tulilapsen tuoksut ovat meri, Chanel ja epätoivo. Jäätävä epätoivo.

Kyllä, minä olen tullut takaisin. On jo liian myöhäistä, Rachel.

On liian myöhäistä kertoa totuus.

Hei, Rachel pieni Traleen ruusuni.

Variksetkin pystyvät ennustamaaan tulevaa. Tiesitkö sen? Sinähän tiedät, mitä nyt tapahtuu.

*****

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Lehtihoukutuksia - onko niitä?


Muistan miten kauan, kauan sitten tilasin Kauneus&Terveys -lehteä ainakin kymmenen vuotta ja sitten vielä säilytin niitä toiset kymmenen vuotta. Sehän oli todellista tarvetta! Nyt ko. lehti odottaa minua aina kampaajallani. Sitten tuli kiihkeinä ensimmäisen ruuhkavuoden jaksona aina Anna, elämäni keventäjä, joka tulee edelleenkin. Taisin kerran lopettaa tilauksen jonkun turkismainoksen takia, mutta niin Anna vain jälleen on kuin ilma, jota hengitän ja löytyihän sieltä taas iloakin eli


tämä unelmauikkari, jonka metsästyksestä kerron täällä  Tänään oli ostettava korvatulpat, sillä tänä suvena ensimmäisen kerran tunnen tarvetta niille, vaikka olen aina tykännyt sukeltaa ja opetella uimaan oikeaa rintauintia.


Olen selvästi vuosien myötä huomannut, että aika harvoin enää sorrun heäräteostamaan irtolehtiä. Jos sen teen, se on suvella vaikka Terassi -lehti tai sitten joku puutarhalehti taikka ruotsalainen sisustuslehti. Vievätkö kirjat ja bloggaaminen niin aikani, että en enää putoa niiden takia edes entiseen herkkuuni eli kunnon sisustuslehteen kerran kuussa...Varmaan aika sama juttu kuin kirjan kansissa eli jos kannet eivät heti sytytä, niin se on sitten siinä ja lehdissä vieläkin painavammin. Seison lehtihyllyn äärellä ja kaikki tuntuvat kirjoittavan samoista aiheista, kannet muistuttavat toisiaan, jutut vielä enemmän ja sisustusmiljööt ovat kuin samasta muotista. Sitä selvästi hakee jotain erilaista, jotain uutta, eikä enää, ei kiitos, lastenhuonesisustutuksia. Niitä löytyy melkein joka lehdestä aivan kuin 50+ -ihmiset eivät sisustaisi enää. Silloinhan vasta sisustetaankin sillä on vihdoinkin mahdollisuus sisustaa meille kahdelle sellainen koti, jossa lasten ja heidän ystäviensä tarpeet eivät enää määritä tilaa. Vain vuoteita meillä on kuin hotellissa, sillä koko pieni perheemme asuu etäällä toisistaan ja visiitit kotiin ovat aina useampipäiväisiä.


Lehtiä ilmestyy niin paljon, että en luullut uusille lehdille olevan enää markkinoita, mutta tänään ostin uutuuden, jonka kansi on ihanan värikäs ja kannessa lukee Nuukaile tyylillä! Koti aarre. Plarasin sen verran, että päätin kokeilla heinä-elokuun numeroa hintaan 5,95.


Kuten kunnon sisustuslehdessä pitääkin tähän aikaan vuodesta olla, niin kasvihuoneessa löytyi ja vielä just kuten minä sen haluaisin eli taustaseinä pitäisi olla tiiltä. Klikkaa kuva isommaksi. Lehti tarjoaa Kasvihuoneen 3 tyyliä. Jutussa oli käytetty upeasti kuvissa sekä vihreää, rouheaa että vaaleanpunaista ja violettia. Cantaloupemelonin herkulliset lohkot vahvistavat tämän aukeaman värimaailmaa.


Tämäkin kuva henki jotain...mitä se nyt olikaan: Ah, Provencen tunnelmaa. Jos pitää tyylistä country&cosy, kyllä sinne ripaus ranskalaisuutta rustiikkia sitten kuuluu. Ehdottomasti plussaa. Hämmästyin myös itseäni, sillä pidin aika paljon myös jutun Rennosti rannikolla New England -tyylistä! Ehkä olisin kuitenkin muutaman seinän laittanut tapetille ja etenkin kun nyt löytyy niin ihania tapetteja. Sivu 58 kuin huutaa, että 'älä heitä vanhoja pinnatuoleja pois, vaan maalaa ne!' Niin mekin teimme mutta just tuon unelmavihreän sijasta halusimmekin muuta, koska keittömme on vihreä:


Nämä on ostettu ensimmäisestä opintolainasta vuonna koivu ja tähti ja tämä on wieniläistuolien kolmas väri. Säväyttävät lisätuoleina sekä olohuoneen että keittiön ruokapöydässä.


Lapsuudenkotini fiinimmät tuolit saivat värikseen saman sävyn ja nämäkin ovat koko ajan käytössä. Pidän ajatuksesta, että suurin osa kotimme huonekaluista on joko huudettu huutokaupoista tai saatu, kun ne ovat käyneet omistajilleen tarpeettomiksi. Kaunein pöytämme löytyi roskalavalta, jonne äiti oli sen heittänyt ja me sitten sitä vähän korjailimme. Alemmat tuolit tuovat aina mieleen lapsuuden kodin olohuoneen, vaikka ne silloin olivatkin toisen väriset. Kodista tulee koti, kun sen esineillä on tarina. Tämä ei kuitenkaan sulje pois kiinnostusta löytää uusia kuoseja, tapetteja, sohvahtyynyjä, ideoita kylppäriin tai saunaan, joita niitäkin on Koti aarre -lehdessä.


Provencelaisissa tunnelmissa totean, että mukana on myös muuta kuin sisustusta ja R. pongasi heti makkarapannun ohjeen:) Minä aion nyt syödä mansikoita ja taidan vielä vähän viipyillä lomatuunailuissa, sillä mielessäni ovat nyt kuosit...eli lukemaan juttua Lomatuunaa tekstiileillä.

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Keittiöremontti

Vessaremontti - Vierasvessan uusi kuosi

Saunaremontti

Tuumailua ja tuunailua

PS Meille tulee myös Helsingin sanomat, tyttärelle tilaan Koti- ja Keittiö -lehteä sekä äidille Eevaa. Äiti taas on tilannut minulle Kotilieden. Ja lehtien kierto on hyvä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Joyce Carol Oates: Blondi


Hän oli miesten märkä uni ja tahroja lakanoilla. Hän oli ihailtu, halveksittu, haluttu. Hän keräsi miehiä peräänsä kuin kärpäsiä ja yksikään heistä ei ollut aidosti pyyteetön. Häntä pidettiin tyhmänä vaikka kamera herätti hänet loistoonsa. Häntä halveksittiin hänen olemattoman koulutuksensa takia sekä siksi, että hän oli kasvanut orpo- ja sijaiskodeissa. Hänen äitinsä opetti hänet rakastamaan elokuvaa. Hänen äitinsä oli suurimman osan elämästään mielisairaalassa. Lihavat filmipomot raapivat karvaisia vatsojaan pelotellen ja huoritellen häntä, vaikka Jean-Paul Sartre sanoi hänen olevan upein elossa oleva näyttelijä. Hän halusi kehittää itseään ja luki paljon kirjoja, vaikka hänellä oli dysleksia. Ei silloin tiedetty sellaisesta. Silti hän kantoi mukanaan kirjoja, vaikka filmipomot häntä niistä pilkkasivatkin. Hän luki Rilkeä, Dostojevskia, Tšehovia, Faulkneria, Steinbeckiä...Hän opiskeli renesanssiajan runoutta. Hän kirjoitti runoja. Hän uskoi, että maailma on miesten ja naisten asia on miellyttää. Hän uskoi oman hintansa olevan milloin viisikymmentä dollaria milloin tuhatviisisataa tai vähän enemmän tai ei mitään. Elokuvayhtiöt tienasivat hänellä miljoonia. Hänellä ei ollut itseluottamusta ja uskallusta hypätä tuhon kyydistä. Hän uskoi, että työpäivän jälkeen piti tehdä vielä yötöitä julkisuuden eteen. Hän antoi monien koskea itseensä rumasti ja haavoittaen. Hän käytti liian pieniä korkokenkiä, koska niin määrättiin. Häntä sattui usein ja paljon. Hänestä tuli kuitenkin ikimuistoinen, sillä kamera rakasti häntä. Hänen nimensä oli Norma Jeane Baker, mutta maailma tuntee hänet Marilyn Monroena. Kun hän filmasi, hän otti roolinsa omakseen kadottaen itsensä. Kova elämä vaati kovat lääkkeet ja niitä oli paljon sekä piristymiseen ja nukkumiseen kuin kaikkeen tältä väliltä. Pohjimmiltaan hän oli kuitenkin sporttinen nuori nainen, joka oli hyvin notkea ja hänen vahvat säärensä halusivat juoksemaan jo aamuvarhain. Hän oli mysteeri, josta on kirjoitettu kuusikymmentä täyspitkää elämäkertaa ja lukuisia tutkielmia, tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita. Hänestä on tehty yli neljäkymmentä elämäkerrallista dokumenttielokuvaa, kaksikymmentä näytelmää ja useita romaaneja, kaksi akateemista tutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti ja ooppera. Hänelle, hänelle Elton John lauloi Candle in the Wind.

Joyce Carol Oatesin teos Blondi (Blonde, Otava 2001, suomennos Kristiina Drews) sisältää suurimman osan siitä, mitä Marilyn Monroeen on liitetty, mutta tietenkään tämä ei riitä yhdelle parhaimmista kirjailijoista ikinä: Oates kirjoittaa fiktiivisesti lukijan suoraan Marilynin sieluun, vaalean ihon alle, verisuoniin...Veri kiehuu, henkeä salpaa, kun äiti Gladys haluaa kerta kerran jälkeen ’puhdistaa’ Marilynin tulikuumassa kylvyssä tai kun Marilynin pitää ensimmäisen oikean filmiroolin saadakseen tehdä vaihtokauppa eli vakuuttaa miespääosan esittäjä, Richard Widmark,  kyvyistään. Draama hotellissa naisrooli maksoi Marilynille nöyryytystä, outoa tunnetta kurkussa, silmätkin rähmivät, mutta tie niihin tähtiin, joita Gladys-äiti oli ihaillut, aukeni nyt. Mikään ei voinut enää pidätellä naista, vaaleaverikköä, joka hohti ja jonka katse oli niin utuinen, että se oli melkein jo lupa miehen tulla sisään. Kuulusia elokuvia. Piukat paikat, Bussipysäkki, Kesäleski, Herrat pitävät vaaleaverisistä, Niagara, Sopeutumattomat...Välähdyksiä, sirpaleita. Kaiken aikaa miehiä, salamoiden läiskettä, samppanjaa, ilkeitä lehtikirjoituksia, abortteja, aplodeja, unettomuutta. Oates kirjoittaa Monreon pintahengityksen tahtiin, sillä puvut oli ommeltu ylle ja niissä ei voinut hengittää täysillä. Oates kirjoittaa ’vittusuu’ ja teksti sykkii Rosen himon tahtiin. Miehet haluavat olla Marilynin reisien pitsipöksyt, mikäli tähdellä oli pikkuhousuja ollenkaan. Maailma sekoaa ja kukaan ei muista, että Marilyn onkin Norma, jota sattuu ja jolla on aitoa kunnianhimoa.

Minä olen opetellut mimiikkaa. Tahdon aloittaa uudelleen nollasta. Muutan ehkä New Yorkiin opiskelemaan näyttelemistä. Vakavaa näyttelemistä. Ei elokuvissa vaan teatterissa...Minä tahdon elää jossakin toisessa maailmassa. En Hollywoodyssa. Minä tahdon elää – voi, Tšehov! O’Neill. Anna Christie. Minä voisin näytellä Nukkekodin Noraa...Ainut oikea tapa näytellä on elää. Olla elossa.

Sanomattakin selvää, että minä Joyce Carol Oates –fanina hukuin hänen tekstiinsä. Hän kykenee pysäyttämään sydämeni, vaikka tämänkin kirjan alussa erityisesti painottaa miten fiktiivistä teksti on. Niin oli Haudankaivajan tytärkin, Kosto: Rakkaustarina ja  Sisareni, rakkaani. Yksi ja sama, minä googlasin ja minä muistin, mitä olin ennen lukenut Norma Jeanesta, minä tiedän ja kohta hengitys pysähtyy. Paitsi että. Nyt alkaa se kirjan kohta, joka on minusta kaikkein kiinnostavin, sillä siitä voisi hyvällä tuurilla löytää vähän valoa ja merta. Juoda pisaran onnea. No, sitä oli aluksi. Onhan siinä kuvassakin valoa ja naurua, mikä minulla on Normasta ja Kirjailijasta. He nauroivat yhdessä. Kirjailija osasi ja halusi nähdä vaimonsa sieluun, joka lopultakin auttoi myös Normaa tuntemaan nautintoa läheisyydestä.

Monroe!Nymfomaani.

Kuka niin sanoo? Hän kuulemma tekee sitä rahasta. Se nainen on surkeassa jamassa.

Hän on frigidi ja vihaa miehiä. Hän on lesbo. Mutta toki hän tekee sitä rahasta kun saa kunnon hinnan.

DANCING IN THE DARK

Vaalea näyttelijätär kimmeltävällä jäällä, nauravana ja säteilevänä auringossa.

Vaalea näyttelijätär joka rakasti häntä toisin kuin kukaan nainen oli rakastanut. Jota hän rakasti toisin kuin ketään muuta naista.

Nyt vahvistimista kaikui Dancing in the Dark. Kappaleen säveltäjä oli juutalainen, mutta kuinka amerikkalaiselta se kuulosti – niin kuin kaikki täkäläisen musiikkiteollisuuden suosikkisävelmät. Laulussa oli salaperäistä romantiikkaa...

Hän luisteli kohti Vaalea näyttelijätärtä onnellisesti hymyillen. Hän ei epäillyt! Tämä oli kohtaus, jota Kirjailija ei olisi itse voinut kirjoittaa, sillä siinä ei ollut ironiaa eikä monimielisyyttä.

Tarttuivat toisiaan käsistä...

Kirjailija ja Vaalea näyttelijätär esiintyivät julkisesti yhdessä, rakastuneen näköisinä Keskuspuiston luistinradalla tuona tiettynä maaliskuun päivänä.

Ja sitten seuraa Blondin unohtumattomin luku Valtakunta meren rannalla. Siinä se. Oatesin nerous. Missä viipyy hänen kirjallisuuden Nobelinsa. Siltikään en laita hänen kirjojaan paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat kaikki niin erilaisia. Yhteinen nimittäjä: sydämenpysäytys. Ei ole toista. Uniikki.

I wanna be loved by you     nobody else but you      I wanna be loved by you    nobody else but you   I wanna be kissed by you   nobody else but you   I wanna be kissed by you   alone  nobody else but you

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Heinäkuun 2017 kukkia entisin kujein, mutta jotain uuttakin


Heinäkuuta viedään jo reippaasti yli puolen välin, joten ajattelin päivittää kuvat/kasvit heille erityisesti, joita kiinnostavat köynnöshortensia, kartiovalkokuusi ja ehkä myös keltakurjenmiekat, nuo villit voimaväriset säestäjät. Kuvassa moneen kertaan kuvattu kohta, jossa seison alapatiolla kuvaamassa kohti keski- ja alapihaa. Tässä on koettu vuosien varrella suurimmat muutokset, sillä lampun vieressä oli kauan upea pilvikirsikka, joka sitten kuoli mystisesti. Sitten siihen tuli...voit lukea tarinan täällä Nyt siihen on istutettu rautatieomenapuu!


Tässä sama näkymä likempää eli nyt seison pergolan edestä katsottuna vasemman pylvään liki, kiinni sitä pitkin kasvavassa köynnöshortensiassa. Nyt emme katsokaan vielä, mitä alapihalla on, vaan siirryn hiukan ja käännyn ympäri:


Ensimmäinen kartiovalkokuusemme on jo pidempi kuin minä ja hänellä on kavareita jo kymmenen:) Ja nyt yksi uusi eli tuolisetin takana näkyy kartiomarjakuusi Taxus Media Groenland. (Talon toisen puolen jyrkkään rinteeseen niitä on istutettu vähän enemmänkin, mutta niihin palataan sitten joskus...)Vasemmalla yläterassia kannatteleva pylväs eli sama kuin mainittu edellisessä ylhäällä. Tämän köynnöshortensian takana on saunan ovi ja vilvoittelupaikka, jossa voi istua löylyjen välillä ja myös kuvassa näkyvää tuoli/pöytäsettiä voi käyttää: Olemme suvella täysin pesässä.

Tässä sama viistosti edestä nyt heinäkuussa 2017 sekä

heinäkuussa 2015 varjoliljojen kautta alapihalta kuvattuna ja


saman vuoden syyskuun 25. päivänä villiviinin jo ollessa ruskassa. Kun palaamme kuvaan kolme
voimme melkein nähdä kallion päädyssä olevan

suuren kiven, jota syleilee yksi ensimmäisistä köynnöshortensioistamme.

Sitä voimme katsoa keltakurjenmiekkojen lävitse tai


kuvata sen yläterassilta ja huomata, että kasvi on ilman apuja alkanut kiivetä kiven kummallakin puolella kasvavia pihlajia pitkin ja niissä kummassakin tänä vuonna ensimmäiset kukat.

Kerran täällä ylhäällä olemme, voimme samalla huomata, miten paljon runsaammin alussa mainitun pýlvään ympäröimän köynnöshortensian kukat kiipeävät jo ruokakatoksen iloksi verrattuna viime suveen.

Tämä ei ole oravien ruokapääty, mutta välillä hellyn...Voimme myös kurkata viime syksyyn, mitä tässä silloin oli:

Villiviinikaari..., joka nyt vasta kehittyy, kun taas köynnöshortensia on kukassa, tosin pidän viime mainitusta aina, kukilla tai ilman, keväällä tai syksyllä, aina. Jos käännämme päätä, näemme vasemmalla

toisen päädyn köynnöshortensian kukkivan myös jo yli yläterassin reunojen. Sitä voimme tarkastella myös
alhaalta kalliolla seisten eli tässä edestä katsottuna pergolan oikea seinä,

jossa köynnöshortensia kiipeää vahvana yhdessä villiviinin kanssa. Runsaat sateet, runsaimmat vuosikausiin, ovat olleet kukille vain hyväksi. Tosin juhannusruusut ovat auenneet osin vasta nyt:


Kuten tässä kaarisillalla.


Sen sijaan ristinummiruusu on kukkinut juhannuksesta ja kukkii vieläkin!

Valkoiset varjoliljat ovat jo kaikki auki, mutta ne ovat paljon hentoisempia kuin

jättipitkiksi kasvaneet punaiset varjoliljat, joista korkeimmat ovat vielä avautumatta! Tässä siis olemme puutarhamme kolmannella tasolla, joka on pääasiassa hedelmäpuutarhaa ja nyt uudistumassa ainakin 1-2 Kuntalan punaluumupuun verran. Kuvassa takavasemmalla näkyisi valtava töyhtöangervo, mutta se ei ole pitänyt vuorokausien runsaista sateista, vaan on vähän laossa.


Etupihalla (puutarhan ensimmäinen kerros) on tapahtunut sen verran, että uudistamme vähitellen vanhaa kurtturuusuaidannettamme ja mukaan on päässyt hurmaava, sateistakin pitävä tarhakurtturuusu Snow Pavement. Kukkii kesäkuulta pakkasiin. Aika näyttää, miten hän sulautuu joukkoon, sillä on muita kurtturuusuja matalampi ja tiheämpi, oikein kehitetty kestämään tien vierustan olosuhteet.


Tällaista meillä nyt pääosin on. Unohdin kyllä mainita, että äidin yllyttämänä olen istuttanut kolme purppuraheisiangervoa Amber Jubilee, jonka lehdet vaihtavat väriä keltaoranssista limenvihreään ja purppuraan. Jännittävää! Jännittävää etenkin, kun syyshortensia Wim's Red on täynnä nuppuja ja senkin kukinnot käyvät läpi kolme eri värivaihetta.

puutarharhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa eli Leena Lumi's Flower Power

PS. Klikatkaa kuvia suuremmiksi

torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Käännyin ympäri juuri, kun äiti heitti lasipurkin ilman halki. Se lensi korkeassa kaaressa pääni yli, ja vaikka yritin napata sen kiinni, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Se räsähti rikki keittiön seinään.

Valahdin kyykkyyn.

Lattiaa peittivät lasinsirut. Kuivuneiden oksien sykerö oli päätynyt seinän kupeeseen, ja sen vieressä huomasin perhosen. Toinen sen siivistä oli repeytynyt kahtia, ja alaruumis näytti kumman litteältä. Tökkäisin sitä varovasti sormella.

Sininen perhonen oli kuollut.

Camilla Greben trilleri Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, Gummerus 2017, suomennos Sari Kumpulainen) on mielestäni mainostetusti vuoden petollisin trilleri – tähän mennessä. Minulla ei ollut hajuakaan syyllisestä, vaan uppouduin ziljoonaa kolmen hyvin eri tavalla epävakaan päähenkilön elämiin. Raaka murha, jossa tavaratalo Clothes&Moren toimitusjohtajan Jesper Morren kotoa löydetään julmasti surmatun naisen ruumis, tuo yhteen rikospoliisi Peter Lindgrenin sekä hänen kollegansa menneisyydestä, profiloija Hanne Lagerlind-Schönin. Pian he tapaavatkin tavaratalon myyjän Emma Bohmanin, joka kantaa kädessään Jesperin kihlasormusta. Pakkaa sekoittaa huimasti Jesperin katoaminen sekä murhatavan yhteys kymmenen vuotta vanhempaan tapaukseen.

Tarinaa kuljettavat vuorotellen asianosaiset: Kiinnnostava tyylivalinta, joka onnistuessaan on mitä ristivalottavin kertomuksen kohottaja, sillä yhden totuus on vain yhden totuus. Jokainen kolmesta, Hanne, Peter sekä Emma, ovat omalla tavallaan ajaneet päin karia, vahingoittuneet ja yrittävät pitää itseään kasassa tavalla tai toisella. Rakentaa sirpaleista uutta elämää enemmän tai vähemmän epäonnisesti. Kirjan psykologinen imu on todella vahva, joten nyt on syntynyt monelle dekkaristille kova haastaja, sillä juuri tällainen trilleri uppoa ainakin minuun ja uskon, että moneen muuhunkin lukijaan. Hirveät teot, mutta niihin ei jäädä makaamaan, ei mässäilemään. Ja se jo Sebastian Bergman –romaaneista himoittu kuvio, että tutkijoillakaan ei ole ihan kaikki ’kotona’, hekin voivat olla pahasti hukassa ja yksityiselämä sekaisin. Kieli keskellä suuta etten paljasta liikaa voisi sanoa, että sitoutumiskammo voi johtaa mihin vain, myös yleistyksiin. Peterillä ei ole hääviä kuvaa naisista:

Naisiin ei ole luottamista.

Ei siksi, että he olisivat älykkäämpiä kuin miehet, vaan siksi, että me miehet emme jaksa urkkia, mihin he pyrkivät. Sen vuoksi olemme jatkuvasti alakynnessä, ja saamme syyttää siitä itseämme.

Kirjan kiinnostavin hahmo minulle oli Emma, tavaratalomyyjä, joka elää omaa unelmaansa, mutta salattuna, sillä Jesper ei halua kihlaukselle mitään julkisuutta. Emma ei saa kertoa työtovereilleen, ei kenellekään, kuka pujotti kihlasormuksen hänen sormeensa. Tavallaan se työntää kauemmas elämän tylsyyttä, mutta toisaalta olisi niin kiva kertoa muille, millainen tulevaisuus odottaa farkkukasoja paikasta toiseen siirtelevää myyjää...Kertoa, että kohta hän voi hypätä pois tästä arjen harmaasta tylsyydestä.

Myymälässä työskenteleviin iskee ihan omanlaatuisensa väsymys. Räikeä keinovalo ja iänikuinen taustamusiikki vievät jostain syystä mehut. Voisin vaikka vannoa, että olen välillä torkahtanut, vaikka olen kierrellyt rauhallisesti liikkeessä touhukkaan näköisenä. Toisinaan minulla ei ole mitään mielikuvaa kokonaisista tunneista. Saatan palata ruokatunnilta ja...Päivä on vain kadonnut jonnekin.

Emma Bohman kertoo tarinaansa takaumin ja väitän, että kukaan ei voi olla niistä kiinnostumatta. Emman äiti oli aivan oma lukunsa, mutta ihan mahdollinen olla totta.

Camilla Greben Kun jää pettää alta on hämmästyttävä suoritus sooloesikoiselle, sillä tätä ennen Grebe on kirjoittanut Moskova noir –sarjaa yhdessä Leander-Engströmin kanssa. Jää voi pettää alta, mutta Greben tarina kantaa loppuun asti kuin panssarijää.


Liike on tyhjä. Silmät tuntuvat kuivilta, kun räpäytän niitä kirkkaassa valaistuksessa. kaiuttimet suoltavat samaa musiikkia kuin tunti sitten. Biisilista, jota markinointiosasto vaihtaa kerran kuukaudessa, soi yhä uudestaan päivästä toiseen.


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta


Pesäpakoiset kuoriutuvat silmät auki, pesäviipyvät kuoriutuvat silmät kiini. Ei ole vaikea arvata, kumpaa lajia sinä edustat ja kumpaa minä. Lasken jotain mitä ei voi laskea: onko pienen linnun rohkeus yhtä kuin ihmisen tai leopardin?

Pirkko Soinisen runoteos Avataan siiven alta (Sanasato 2016) osui minulle vasta nyt, sillä viime syyskesä ja syksy katosivat jonnekin...mustan linnun siiven alle, mutta se oli viisas korppi... Sain kirjan vihdoin tänään, sillä Soinisen runoja en jätä lukematta. Kun luin Murretut päivät, sain niin vahvan intuition Soinisesta runoilijana, että kirjoitin:

Tässä vahva, uusi omaääninen runoilija. Yksikään teoksen runo ei jättänyt kylmäksi. Ei jättänyt paitsi. Runoilijoita kuten prosaisistejakin verrataan toisiinsa: luonnollisesti heissä kuullaan koettuja sekä luettuja eilisiä. Minulle tulivat mieleeni Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Sirkka Selja, myös aavistus Ahmatovaa ja Szymborskaa. Se miten runojen nainen teitittelee kuolevaa miestä, toi mieleeni Marguerite Durasin, jonka kirjoissa jopa rakastavaiset teitittelevät toisiaan.

Murretut päivät on ominta minua, mutta Avataan siiven alta on sitä minua, joka viipyy Ahmatovan ja Durasin säkeissä, niissä joissa sanat viiltävät kuin terävät esineet.Murretuissa päivissä naisen ääni, Viipuri-uneni ja erotiikka. Avataan siiven alta tarkoituksellista kliinisyyttä lintutieteilystä, samaa henkeä kuin kirjan sairaalavisiitit ja käytävillä kulkevat kärryt kolistellen täynnä muistoja ja unohtamisia ja etenkin eksymisiä

Eksyy merelle kuten eksyvät ne, jotka eivät enää tiedä suuntaa.
Mutta vielä hän pystyy kuorimaan
omenan yhdellä sulokkaalla liikkeellä.

....mutta myös

 Voi menettää sanat, muttei se tarkoita mitään.

...läsnä rakkaus, hellyys

 Aivan. Kertokaa minulle:
kuinka voin pidellä häntä itkemättä?

Pirkko Soininen itse kertoo, että 'kirja syntyi, kun hän pohti sitä, millaisia muistoja ja jälkiä jätämme toisiin ihmisiin ja miten eri tavalla asioita muistamme.' Tämä on todella kiinnostavaa ja siksi olenkin viime aikoina viihtynyt sellaisten kirjojen parissa, joissa samasta menneisyydestä kertovat useammat henkilöt. Joskus riittää vain kaksi kertojaa kuten kirjassa Sisar talossani, jossa sisarukset muistavat lapsuutensa tapahtumat aivan kuin lapsuus ei olisikaan ollut heidän yhteinen vaan aivan eri.

Ja sitten ovat muistot, oikeat tai väärät, ne eivät kysy lupaa

Kauan sitten oli hetkiä, jolloin näin sinussa
jotain mitä en tunnistanut.
Näytät salamyhkäiseltä, aiot viedä sen kaiken mukanasi,
kauhistuttavat salaisuudet.
Kyllä, salakuljetin sen portviinin.

...huuhdellaan kuitenkin alas portviinillä.

Miksi linnut? Miksei linnut? Olen lintuviipyvä ja unissani kuljen kasvihuoneessani kuin Felicia Venhaug alasti ja linnut hiuksissani. Tietysti juuri linnut, sekä elävät että kuolleet.


Pirkko:

Mietin myös sitä, mitä tapahtuu kun muistisairauden myötä kieli, jolla kommunikoimme katoaa. Toisaalta minua kiinnosti myös se, miten vaikea on laskea irti rakkaista ihmisistä - tässä mukaan astui täytettyjen lintujen symboliikka.

Linnut ja naiset, niitä on moneen lentoon.

On tomukylpyjä ottavia lintuja ja voimakasnokkaisia lintuja ja on
vaahtokylpyjä ottavia naisia ja voimakastahtoisia naisia.

Avataan siiven alta on eittämättä kirja myös surusta ja hyvästeistä, siitä jäljestä, jonka lentoon lähtenyt jättää, mitä hän viimeksi kirjoittaa taivaalle, minkä viestin antaa. Onko viesti peräti kirjoitettu vierailla kirjainmerkeillä, kuuluuko niissä krakowalainen sointi kuin enne jostain tulevasta? 

Runo on villilintu. Se tekee pesän minne huvittaa. Se tulee kun et sitä odota. Se pakenee, kun vaadit, mutta

"Karanneen linnun voi saada takaisin, joten toivoa ei
kannata menettää, vaikka lintu lentää ulos ikkunasta." En siis sulje
ikunoita edes talvisin, vaan pujotan kädet muhvin sisään. Istun
turkki päällä halkopinossa, suusta nousee huurua. Ihminen on
hassu sillä tavalla, toivoo viimeiseen asti.

Soinisen omaäänisyys on erottuvaa ja myös sivaltaa niin halutessaan. Hyvällä tavalla, sillä tämähän on selvää lääkettä suruun:

Koskaan ei tiedä, onko aikaa. Eilen vielä oli, mutta tänään istut
halkovajassa turkki päällä ja parut suoraa huutoa. Se on turhaa,
eikä kovin esteettistäkään. Ilmaantuvat lokit, jos tahdot. Hierty-
mät ajan reunalla. Katso: olisi juuri sellaisia peltoja, joihin kauriit
sopisivat. Haluan nyt kuitenkin neuvoa: siltä varalta että jäät auton 
alle tai jotain, vaihda alushousut ja työnnä appelsiinitikulla kynsi-
nauhat taaemmaksi. Sinuna en rääkyisi enää yhtään. Sellaista vain on.

*****

Runokirjat Leena Lumissa

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Suvimaisema: lahdentyven, saunaranta ja...


Suvimaisema:

lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!

- Lauri Viita -

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Sadepäivien lumoissa ristinummiruusua ja...

Tähän Vaatimattomuuden lumoojattareen emme kyllästy. Nyt kun on sadellut kuin tulvimalla, villiruusumme vain pitää siitä. Osa kukista on valtavan suuria ja kukintaa on kestänyt jo jonkin aikaa.


Katsoitpa ruusa mistä päin vain, aina se antaa parastaan.

Tätä on nyt jo jaettu ystävillekin ja eräs kirjailijamme löysi tätä ruusua koiralenkillään Vuosaaresta. Ristinummiruusu lienee selvinnyt: Lue koko tarina täältä

Muistatte tämän hupsuttelevan akileijan, todellisen suviyllätyksen. Nyt


se näyttää tältä! Hyvin elegantti ja vieressä on tulossa jatkoa...Tätä on siis vain yksi, joten pyynnöistä huolimatta, en voi vielä ainakaan jakaa siemeniä. Minulle oli kaiken kaikkiaan ihme, että siitä viime vuoden jännittävästä, mutta ei yhtään akileijan näköisestä, kehittyi tällainen. Tasan sama kasvi, sillä paikka on ainutlaatuisen helppo muistaa.

Nyt on todellinen kesäfiilis, sillä on satanut, mutta ollut lämmintä. Ollaan uitu. Ollaan vain oltu. Puutarha antaa parastaan ja ajan näyttää vain kissankello. Olemme lähdössä lounaalle cityyn, mutta palatessa noudamme ainekset kolmen melonin salaattiin ja illaksi mansikoita. Olen syvällä suosikkikirjailijani Oatesin teoksessa, kirjassa, jonka olen jo kauan aikonut lukea eli Blondin kanssa nyt mennään.

suviterveisin
Leena Lumi

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Mustavalkokuvien tunnelmissa...


Facebookin puolella on kiertänyt mustavalkokuvahaaste, jossa pitää esittää vain kuva ilman mitään selitystä. Lumissa saan avata aiheita:) Kuvia pitää olla seitsemän. Ajattelin ne näin loma-ajan löysäilyssä tuoda myös tänne blogin puolelle. Aluksi ajattelin, että 'ainakaan kukat eivät voi olla mustavalkoisia', mutta niin vain tässä nyt koostekuvana on hyvinkin upea hortensia, jonka näette väreissä mm. täällä


Tässä Jyväskylän Liivi ja Sukka -liikkeen minulle Britanniasta tilaaman uimapuvun sovitusta. Lähdin heti kokeilemaan.


Ambergin kyyhkyset menossa nukkumaan lokakuussa 2015.


Meri ja Sami rantakalliolla Paraisten mökillä. Pidän paljon tästä kuvasta, jossa aistin jotain hippiaikaista...


Kissanviikset 3.3.2017, jolloin 33 vuotta ensikatseesta.


Äidin kanssa menossa Savonlinnan oopperaan nauttimaan Carmenista.


Sami ja pallo...Tämä Merin otos on minusta hyvä sekä väreissä että mustavalkona: Kuin kuvattava ei tietäisi häntä kuvattavan, on vain nuori mies ja pallo tässä hetkessä.


Ystäväni kanssa Pöllöwaarissa elokuussa 2015. Kalenterissa on jo uusi päivämäärä elokuun tapaamisellemme♥

mustavalkoterveisin
Leena Lumi

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Valkoisesta puutarhasta yhdellä tipulla


Sattuneesta syystä kirjarintamalla on nyt hiljaista: Luin yhden hyvän ja sen saa julkaista vasta 20.7., aloitin eilen toista ja kun olin lukenut jonkin matkaa jopa Lumimiehelle ääneen erästä kohtausta, huomasin, että sen saa julkaista vasta elokuussa. Käännyin kirjaston puoleen, jossa muuten nyt kesäaikana ainakin palvelee ihan Ville Valon näköinen komistus, ja löysin tiiliskiven, jonka olen aikonut lukea jo kauan sitten eli nyt otan vapauden nauttia kirjastani hitaasti ja tarjoilen teille vaikka kukkia.

Vaatimaton kuupuutarhani alkoi aikanaan valkoisella lupiinilla ja onneksi se on viihtynyt ja lisännyt kukkiaan, vaikka hitaasti.


Sen sijaan toiseksi istutettu valkoinen akileija on nyt kadonnut monta vuotta upeasti kukittuaan tästä kohtaa, mutta muualla sitä on kiitettävän runsaasti.

Valkoinen Iris Sibirica onneksi on toipunut monista siirroistaan ja on nyt erityisvaalinnan kohteena. Mikäli alkusuvi olisi ollut normaalin lämmin, kuvassa näkyisi iiriksen takana valkoinen juhannusruusu, josta vasta nyt aukeavat ensimmäiset kukat.

Tässä lähistöllä kukkii myös yön kuningatar eli valkolehdokki, joka ei lisäänny, mutta onneksi ei vähenekään.


Sissinghurstin linnan valkoisen puutarhan tyyliin, pihallamme kasvaa nyt myös valkoista maitohorsmaa, jota aion siirtää kuupuutarhaani, johon samalla siirtyy juuri tältä paikalta 
valkovuokkoja eli minikuupuutarhani kukinta aikaistuu.


Tämä vuokkorykelmä vain lisääntyy kallion reunan kosteikossa, kuten toivon käyvän valkoiselle horsmallekin.


Kuupuutarhan alku oli tällainen. Edelleen tähän kohtaan alapuutarhaa tullaan tuon takana kukkivan valkoisen Holger Isabella syyreenin ohitse. Ja kuvassa oikealla kukkii nyt


valkoinen särkynyt sydän, jolle viime talvessa oli jotain rankkaa tai sitten kylmässä alkusuvessa, sillä ei mitään lisääntymistä, mutta onneksi ovat elossa!


Voitte olla varmat, että kun saan varjoliljat lisääntymään, raaskin siirtää niistä osan kuupuutarhaan. Olen kuullut jopa ihanan huhun, että varjoliljat lisääntyisivät itsestään...,mutta täsmäistutus on täsmäistutus. Sitä voin soveltaa mihin vain, paitsi en sormustinkukkaan, joka valitsee itse paikkansa. Eikä sille taitaisi olla riittävästi valoakaan kuupuutarhassa, jossa jättimäisten lehmusten katveessa on pärjättävä iltapäivästä iltaan valolla eli puolivarjossa.


Pidän valkoisista kukista erityisesti, mutta en voisi ajatella, että koko puutarha olisi valkoisia kukkia, vaikka mieheni väittääkin, että ostimme yli kolmekymmentä vuotta sitten valkoiset syreenit valkoisella talolla. Pidän paljon myös sinisistä ja vaaleanpunaisista kukista ja joskus joku vahva punainenkin on poweria. Valkoisia kukkia vain todella rakastan...


Kuin vartiosotilaat lupiinit vahtivat muistelulehtoa. Takana näkyy puistonpenkki ja siinä vieressä on ensimmäisen noutajamme hauta. Keväällä tässä pärskyy iloinen puro ohitse, toivon sen ilahduttavan tähtiin asti uskollista ystäväämme.


Lehtosinilatvaa voisin siirtää myös kuupuutarhaan valkoisena, mutta annan sen päättää itse. Sitä kasvaa meillä yltäkyllin, joten eiköhän eräänä päivänä...


Kun kaikki edellä mainitut kukat ovat jo lakanneet kukkimasta, jatkaa alueen vasemmalla puolella, vähän juhannusruusuusta talolle päin, mustilanhortensia.


Oikealla valkoista vahtia pitää kuutamohortensia, jonka siirsimme etupihalta pois jonain kuumana kesän päivänä. Hyvin se toipui ja sain tilalle paikan kokeilla muita hortensioita.


Melkein joka suvi olemme saaneet nähdä kirjosieppoperheen yhteenmenon, kuulla niiden laulun, nähdä pöntön varustamisen ja seurata sitten huolehtivan parin touhuja, kun poikaset ovat kuoriutuneet. Joka vuosi myös, kun vanhemmat ovat jo kyllääntyneet hommiinsa, on yksi poikasista halunnut jatkaa mukavaa peräkammarin pojan/tytön elämää täyshoidossa. Nyt tällä tyypillä olikin niin tomera sisko, että se tuuppasi mukavuudenhaluisen matkaan. Siihen se sitten räpisteli meidän ikkunan alle ja kuten ilmeestä voi huomata, kiitollisuus ei ole maailman palkka:) No, emo ruokki tätä siinä jonkin aikaa ja iltapäivän aikana oli lapsi kai jo toipunut järkytyksestään ja kadonnut vähintäinkin lehtomme saniaisten suojiin.


kuupuutarhaterveisin
Leena Lumi


Vihdoinkin juhannusruusut! Eikä kirvan kirvaa tänä suvena 2017.

Yli vuorokauden on satanut kuin tulva olisi tulossa, mutta nämä vain tykkäävät nyt.

Muissakaan ruusuissa ei ole kirvoja, joten nyt on sitten todellinen ruususuvi♥

Siis sillan kupeessa, valkoisen puutarhan osana...

Valkoisen puutarhan lähellä, aika tarkkaan keskellä lehtoa, tuoksuu jasmiini.