tiistai 19. lokakuuta 2010

KUIN HIIPUVA HIILLOS

Ensilumi oli satanut yöllä. Se kätki ruumiin paremmin kuin kuusenhavut. Oli kuitenkin lumen ansiota, että ruumis löydettiin.

Näin alkavat psykologiset, hitaat, nautinnolliset jännityskirjat kuten Annika Sjögrenin  Kuin hiipuva hiillos (Som göd blir till aska, Like 2010, suomennos Ida Takala). En ole lukenut Sjögrenin esikoista Ei liikahda lehtikään (Like 2009), mutta jo tämän yhden kirjan perusteella olen varma, että Inger Frimanssonin lukijat löytävät Annika Sjögrenin dekkarit. Nämä ovat niitä kirjoja, joissa ihan tavalliset, jopa hieman yksitotiset henkilöt joutuvat tapahtumiin, joihin heidän ei odottaisi joutuvan. Sama kiinnostava kuvio on koettu Frimanssonin dekkareissa Pimeyden jäljet (Like 2006), Varjo vedessä (Like 2007), Kissa joka ei kuollut (Like 2009) ja Rotanpyytäjä (Like 2010). Annika Sjögren on siis mitä ilmeisin Inger Frimanssonin ’ihan kenelle tahansa voi sattua ihan mitä tahansa’ –dekkariperinteen jatkaja.

Kuin hiipuva hiillos –kirjassa on keskiössä hieman tylsä, väritön, vetäytyvä, kunnianhimoton opettaja Staffan Walter. Hän on niin vailla kaikkea pyrkyä, että vetäytyy opettajan tehtävistä koulun vahtimestariksi. Sen sijaan hänen valovoimainen opettajapuolisonsa Sonja Walter soittaa ensiviulua ja on suuna ja päänä, tosin hyvin arvostettuna sellaisena, kaikkialla.

Staffan haluasi vain lukea kotona rakasta historiaansa ja syventyä menneisyyden suurmiesten elämään, mutta hänen kunnianhimoinen ja vaativa vaimonsa on alati aiheuttamassa häiriötä vaatimuksillaan ja – väkivallalla. Niin, nyt saamme (lue: joudumme) vihdoinkin lukea siitä, kun vaimo pahoinpitelee miestä fyysisesti ilman, että mies mitenkään puolustautuu tai hakee apua.


Aivan selvää on, että väkivaltaan alistumisen ja siitä seuraavien uskomattomien tragedioiden pohja on luotu kaukana menneisyydessä eli jälleen kerran ihmisen menneisyys on hänen tulevaisuutensa, vaikka kuinka muuta yrittäisi. Se on surullista. Se on hämmentävää. Se on avartavaa. Se on tietoa lisäävää.

Kirjan teemoja ovat naisväkivallan lisäksi homous ja perimä, joiden keskellä kasvaa pieni Viktor. Paljon on myös vaikenemista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Viktorin äiti Anna todellakin yrittää parhaansa.


Annika Sjögrenin psykologinen silmä on tarkka, juoni uskottava, mutta hieman enemmän Frimanssonin rajan yli vievää tummuutta, jopa sitä hänen rankintaan, kaipasin tähän teokseen. Toisaalta me annamme Sjögrenin kirjalle Kuin hiipuva hiillos kiitokset hänen hyvänä toisena dekkarinaan ja toteamme kirjan luettuamme hänen psykologisten jännitysten polkujensa olevan auki mihin tahansa mielen syövereihin.

Varis raakkui vähän matkan päässä. Poika katsoi ärtyneenä pikkusiskoaan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun jokin sai hänet kääntämään katseensa takaisin lumikinokseen kuusen alla. Jotain omituista pisti esiin lumen alta…

4 kommenttia:

  1. Minä en yleensä lue kovinkaan montaa dekkaria/jännäriä yhden vuoden aikana mutta tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kiitos vinkistä, en ole ennen kuullutkaan kyseisestä kirjailijasta joten ilman vinkkiäsi en tietäisi edelleenkään hänen olemassaolostaan;)

    VastaaPoista
  2. Frimansson on tuttu, mutta tästä kirjailijasta en ole koskaan kuullutkaan.

    VastaaPoista
  3. SaSo, minulla taas on neljäsosa dekkareita. Minullekin Sjögren on uusi tuttavuus, mutta ei huono ollenkaan. Sopii heillekin, jotka pelkäävät raakuudella mässäilyä, sillä likutaan enempi ihmisten pään sisällä, vaikka jotian tapahtuukin...

    Allu. Frimansson on jo vanha tekijä, oikea dekkarikuningatar. Sjögren aika paljon hänen tyyppinen. Psykologista.

    VastaaPoista
  4. Uusi tuttavuus dekkarimaailmassa, kivaa ja mielenkiintoista. Tuskin maltan odottaa. Kutkuttavaa, aihe mielenkiintoinen ja hienosti houkuttelit paljastamatta liikaa.Mutta nyt Scarpettaa..

    VastaaPoista