perjantai 17. heinäkuuta 2009

MARTTA JA AUTO


Martalle ei koskaan viidenkymmenen ikävuotensa aikana ollut tullut mieleenkään pistää rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin auto. Martta oli säntillinen ja järkevä ihminen, joka lauloi kirkkokuorossa, luotti valtion obligaatioihin ja säästi ikuisesti 'pahan päivän varalle'. Martta oli naimaton ja opettaja. Martta kauhisteli nuorison hulvatonta menoa eikä meinannut jaksaa selvitä peruskoulu-uudistuksesta. Martan mielestä oli aivan liian raskasta opettaa valikoimatonta ainesta, jonka elämän suurin tavoite tuntui olevan estää koulutyöskentely. Tasokurssien poistaminen oli Martan maljassa viimeinen pisara, joka sitten saikin hänet vakavasti pohtimaan ennenaikaista eläkettä. Samoihin aikoihin hänen paras ystävänsä Saimi, totesi paitsi Martan tiukan nutturan ajoittaista höltymistä, myös muitakin Martalle täysin sopimattomia piirteitä.

Auto

Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.

Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen ja päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.

Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.

Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.

Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.

Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.




Autokoulu

Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika haisi ihan selvästi joltain oudolta. Mitä se oli? Joku outo muisto?

Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.

Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.

Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.

Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.

Täältä tullaan elämä

Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.

Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.

Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.

Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.
Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.

15 kommenttia:

  1. Ihanan hauska tarina! Ja onneksi Martta heitti Martta-kenkänsä pois ja osasi aloittaa uuden elämän, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

    VastaaPoista
  2. Jael, tällä tarinalla voitin yhden aikauslehden ison kirjoituskilpailun ja taakse jäi about 250 kirjoittajaa. Jotain tässä on, sillä tein keväällä yhden testin ja tästä pidettiin eniten - vieläkin. Ehkä se on tuo rivien välinen kehoitus: Aloita elämä NYT!

    Ehkä olisi pitänyt kuvata myös ne ranskalaiset korkokengät...

    VastaaPoista
  3. se toivo, kehoitus, uskallus ja tietoisuus että elämä kantaa kun uskaltaa hypätä...

    VastaaPoista
  4. Onnea hienosta tarinasta, ja voitto tuntuu varmaan vieläkin hienolta!

    Entäs tuo kuva? Sitä katselin pitkään! Suloinen auto!

    VastaaPoista
  5. Onnea! Niin, monia automuistoja, minä ajoin inssit 33-vuotiaana lumipyryssä, ja synnytin
    4 kg pojan seuraavana päivänä..

    Yhteen aikaan haaveilin sitten eläkeläisenä hakea minun oma toy boy punaisella urheiluautolla, mutta hänhän pyöräilee nyt 20 km joka päivä, talvellakin talvirenkailla..

    Mottoni: Koskaan ei ole liian myöhäistä.

    VastaaPoista
  6. Anne, siitä sekä arvostelijat että lukijat juuri lienevät tässä pakinassa pitäneet.

    Kiitos, Sooloija! Kuvako? Siinä auto, josta minun ei olisi pitänyt koskaan luopua. Se on vieläkin liikenteessä. Monet muistavat, kun tulin Viherlandiasta ajaen katto auki ja aina etupenkillä luumu- tai kirsikkapuu, jonka oksat somasti heiluivat ilmaa pyyhkien.

    Kiitos, Hannele! Varmaan urheiluauto on meidän monen märkä uni;-) ja tuo sun motto on minunkin. Toinen on: Yrittänyttä ei laiteta.

    VastaaPoista
  7. Hei Leena,

    tämä oli mainio ja ihanan hauska tarina! Kyllä tässä on samaa ideaa niin kuin ajattelit Montgomeryn Sinisessä linnassa. Milloin olet tämän kirjoittanut? Oletko kirjoittanut muitakin novelleja tai julkaistuja juttuja? Kirjoitatko joihinkin lehtiin säännöllisesti, kun olet toimittaja - mihin? Anteeksi monet kymysykseni, olen nyt vain tosi utelias...! Sinä olet LAHJAKKUUS kirjoittamisessa! Milloin voimme odottaa sinulta kirjaa...?

    VastaaPoista
  8. Sara, vastaan kaikkiin ja kiva, että pidit.

    Täsypäiväisenä ison lehden toimittajana olin vain vuoden, sillä niinä aikoina, kun minn piti valita uraani, tarjonta oli liian runsasta. Kuvittele tätä: Halusin historianopettajaksi. Asuin silloin kotipitäjässäni Porin likellä, mutta pyrin sitä lukemaan Jyväskylän yliopistoon, jossa kaupungissa siis nyt asun. Jäin 3 pisteen päähän, mutta siihen aikaan kukaan ei sanonut, että 'pyri uudelleen'. Koska en päässty, halusin lähteä malliksi Lontooseen, siihen aikaan pituuteni eli 166 cm riitti hyvin. Isä esit lähtöaikeeni peläten riettaan maailman siellä vievän minut ja laittoi minut kauppaopiston yo-luokille. Porissa vaihtoehdot olivat silloin kauppaopisto, teku tai sairaanhoitajaopisto;-) Kävin sitten ne pakolliset kaksi vuotta ja sen jälkeen: Tarjottin lehdestä ensin paikkaa SST:n uutisten oikolukijana (äikkä oli aina 10), sitten pääsin toimittajaksi ja kun piti päättää jatkosta eli mennä Tampereelle lukemaan toimittajatutkintoa (siihen aikaan monikaan ei ollut koulutettu toimittaja, vaan lahjakkuudesta alalle tullut), väliin tuli ihmissuhde, joka ei SALLINUT minun lähteä. Se oli suuri moka minulta! Kuitenkin: Sitten tarjottiin suoraan vielä ollessani lehdessä henkilöstösihteeri/työhönottajan paikkaa eräässä suuressa firmassa. Työhön kuului firman lehden teko taitosta alkaen ja sain siihen myös yhden sivun eli oman pakinapalstan. Sitä tein 10 vuotta. Nimimerkkini oli Iines ja sillä kirjoitn välillä eri lehtiinkin. Tällöin minua pyydettin myös Miss Suomi -kisoihin, mutta en tietenkään suostunut! Marraskuussa '83 sain kuulla sairastavani melanoomaa. Olen aito blondi ja paahtanut nuorempana ilman suojakertoimia mm. alpeilla. Leikattiin Turussa joulukuussa, eikä etäpesäkkeitä.

    3.3.1984 muutti kaiken eli kohtasin elämäni miehen eräässä ratsastusnäytöksessä ja sen jälkeen jätin kaiken, kaiken entisen ja aloitimme yhdessä uuden, ihan erilaisen elämän. Siitä tuli viime vuonna 25 vuotta ja tänä vuonna on hopeahääpäivä. Saimme Iltatähden eli ainoan yhteisen lapsemme Merin. Hänen allergioidensa takia jäin kotiin, ostin viereisen tonitn lisämaaksi ja rekansin aika kuuluisan puutarhan, joka ollut useissa lehdissä sekä tänä vuonna myös televisiossa. Koko ajan olen kirjoittanut sekä runoja, että novelleja. Novelleilla myös sijoittunut kirjoituskilpailuissa. Ajatus oli vielä lähteä opiskelemaan kirjallisuutta, mutta sitten tapahtui tämä blogi;-) Luen yöt, kirjoitan aamut ja muun ajan vie iso talo, puutarha ja nyt myös vanhan koirani yhä vaativampi hoitaminen. Etenkin nämä helteet rasittavat niin häntä kuin minua. Olen arktinen tyyppi kuten koiranikin.

    Sain sinulta nyt idean laittaa muutamat kirjoitukseni uusintakierrokselle, joten kiitos, Sara♥

    VastaaPoista
  9. Sara, vastaan kaikkiin ja kiva, että pidit.

    Täsypäiväisenä ison lehden toimittajana olin vain vuoden, sillä niinä aikoina, kun minn piti valita uraani, tarjonta oli liian runsasta. Kuvittele tätä: Halusin historianopettajaksi. Asuin silloin kotipitäjässäni Porin likellä, mutta pyrin sitä lukemaan Jyväskylän yliopistoon, jossa kaupungissa siis nyt asun. Jäin 3 pisteen päähän, mutta siihen aikaan kukaan ei sanonut, että 'pyri uudelleen'. Koska en päässty, halusin lähteä malliksi Lontooseen, siihen aikaan pituuteni eli 166 cm riitti hyvin. Isä esit lähtöaikeeni peläten riettaan maailman siellä vievän minut ja laittoi minut kauppaopiston yo-luokille. Porissa vaihtoehdot olivat silloin kauppaopisto, teku tai sairaanhoitajaopisto;-) Kävin sitten ne pakolliset kaksi vuotta ja sen jälkeen: Tarjottin lehdestä ensin paikkaa SST:n uutisten oikolukijana (äikkä oli aina 10), sitten pääsin toimittajaksi ja kun piti päättää jatkosta eli mennä Tampereelle lukemaan toimittajatutkintoa (siihen aikaan monikaan ei ollut koulutettu toimittaja, vaan lahjakkuudesta alalle tullut), väliin tuli ihmissuhde, joka ei SALLINUT minun lähteä. Se oli suuri moka minulta! Kuitenkin: Sitten tarjottiin suoraan vielä ollessani lehdessä henkilöstösihteeri/työhönottajan paikkaa eräässä suuressa firmassa. Työhön kuului firman lehden teko taitosta alkaen ja sain siihen myös yhden sivun eli oman pakinapalstan. Sitä tein 10 vuotta. Nimimerkkini oli Iines ja sillä kirjoitn välillä eri lehtiinkin. Tällöin minua pyydettin myös Miss Suomi -kisoihin, mutta en tietenkään suostunut! Marraskuussa '83 sain kuulla sairastavani melanoomaa. Olen aito blondi ja paahtanut nuorempana ilman suojakertoimia mm. alpeilla. Leikattiin Turussa joulukuussa, eikä etäpesäkkeitä.

    3.3.1984 muutti kaiken eli kohtasin elämäni miehen eräässä ratsastusnäytöksessä ja sen jälkeen jätin kaiken, kaiken entisen ja aloitimme yhdessä uuden, ihan erilaisen elämän. Siitä tuli viime vuonna 25 vuotta ja tänä vuonna on hopeahääpäivä. Saimme Iltatähden eli ainoan yhteisen lapsemme Merin. Hänen allergioidensa takia jäin kotiin, ostin viereisen tonitn lisämaaksi ja rekansin aika kuuluisan puutarhan, joka ollut useissa lehdissä sekä tänä vuonna myös televisiossa. Koko ajan olen kirjoittanut sekä runoja, että novelleja. Novelleilla myös sijoittunut kirjoituskilpailuissa. Ajatus oli vielä lähteä opiskelemaan kirjallisuutta, mutta sitten tapahtui tämä blogi;-) Luen yöt, kirjoitan aamut ja muun ajan vie iso talo, puutarha ja nyt myös vanhan koirani yhä vaativampi hoitaminen. Etenkin nämä helteet rasittavat niin häntä kuin minua. Olen arktinen tyyppi kuten koiranikin.

    Sain sinulta nyt idean laittaa muutamat kirjoitukseni uusintakierrokselle, joten kiitos, Sara♥

    VastaaPoista
  10. Sara, nyt se taas löi vastaukseni kahteen kertaan. Koska bloggeriss aon koko ajan kommenttiongelmia, en uskalla poistaa tosita,e ttei vain positu toinenkin, sillä en millän ehdi näin pikästi vastaamaan uudelleen.

    VastaaPoista
  11. Hei Leena, olipa kiva kuulla elämäntarinaasi! Yksi idea minulle vielä tuli mieleen kirjoittamisestasi "pöytälaatikkoon". Oletko miettinyt omakustanne-kirjaa? Voisit hyvin mainostaa sitä blogissasi aina (linkki, joka aina näkyvillä) ja varmasti olisi tilaajiakin... Nyt tavallaan kirjoittamasi novellit tai runot ei löydy helposti blogistasi. Kirjan muodossa ne olisivat hyvin - tiiviissä paketissa. Tämä oli ehdotus vain, mieti asiaa...

    J.k. Varmaan heijastan sinuun jotain omaa haavettani kirjasta, mutta kun sinulla on jo aineisto!

    VastaaPoista
  12. Sara, unohdin aivan tämän puolen asiasta, sillä tein välillä postauksen ja linkitin sinut samalla. Saavat kaikki lukea mielettömästä elämästäni, jota olen osin käteknyt novelleihini, sillä kaikkihan on fiktiota ja faktaa.

    KAIKKI novellini ja runoni on julkaistu jossain lehdissä. Runotyttö en enää tune olevani, mutta aina välillä runo vain tulee, eikä kysy lupaa. arjosin runojani tutulle kustanjtajalle samoin kuin novellejani, mutta minä en ainakaan vielä päässyt läpi. Ei saisi lähettää vain ydhelle, vaan kaikkille, mutta tämä blogi vie kaiken aikani. Ja se muu eli elämä. Kustantajat kyllä kehuvat ja minua on suorastaan kielletty lopettaa kirjoittaminen, mutta Suomessa novellit ja runot myyvät huonoimmin, mitä itse aina jaksan ihmetellä tuota asiaa. Nytkin kaipasin syksyn katalogeja selatessa enemmän runokirjoja. Tasokkaat nvoellikoelmat ovt myös elämäni kokemuksia.

    Omakustanne on käynyt mielessä ja voi olla, että siihen vielä päädynkin. Nyt on vain kaikki liian monimutkaista sille. Mieheni on vielä liike-elämässä, pitkät päivät ja paljon työmatkoja. Teen kaikki tässä isossa puutarhassa ja talossa melkein yksin. En ehdi enää edes mihinkään rientoihin,s illä Olga vie nyt tämänkin kesän, mutta onneksi hän on vielä.

    Kyllähän sinä sen arvaat, että kirjailijaksi minulla on aina ollut palo. Tuuppaa sinä ensin itsesi liikkeelle ja ole 'primus motor' minulle!

    Ja aivan: Minulla on kaksi pursuvaa mappia, joissa tosiessa lukee Novellit ja toisessa Poems;-)

    VastaaPoista
  13. Olipa ihana tarina!Jäin vain miettimään, että mikä oli se outo haju? Testosteroniko;)

    Kerroit lukevasi yöt, kirjoittavasi aamut ja loppu aika menee talolle, puutarhalle ja koiralle...milloin ja miten paljon ehdit nukkua?

    Miksi sanot elämääsi mielettömäksi? En minä saanut elämästäsi mieletöntä kuvaa...vai jätitkö jotain kertomatta? Tekstin perusteella olet tehnyt ihan järkeviä päätöksiä ja vietät mielekästä elämää. Minkä ikäisenä sait iltatähden? Ainoastaan jäi harmittamaan se, ettei se JOKU SALLINUT sinun mennä sinne minne tahdoit.

    Kaipaatko elämääsi tuollaista "repäisyä", kuin Martta teki, vai onko niitä jo elämässäsi riittävästi?:) (Ei ole pakko vastata;)

    Tiedän muuten tuon Martan vapaudentunteen pienen autonsa kanssa. Minäkin opettajana Suomessa ajelin pienellä autollani ja otin kyytiin liftareita. Kerran kolmen soittajapojan porukan...kun kerroin vanhemmilleni, he kauhistuivat. Chilessä en uskalla ottaa edes vanhaa mummoa kyytiin, kun hänellä varmaan olisi pyssy hameen alla piilossa ja hän varastaisi käsilaukkuni...ja se olisi PAHA, sillä Yoda saattaisi olla siellä!

    VastaaPoista
  14. Mia, tämä oli sekoitus faktaa ja fiktiota.

    Se haju täytyy varmaan muuttaa muotoon tuoksu;-) Testosteronia, suvea ja savukkeita. (Tupakoin itsekin nuorena, mutta lopetin jo 23 vuotiaana.

    Nukun liian vähän.

    Usein koiria, etenkin juuri silloin, kun pitäisi levätä. Kerätä voimia varastoon.

    Voi, Mia, mieletöntä on ollut. Exästä käytän nimitystä, jota tähän en tohdi laittaa, koska se on alatyylinen ilmaus ja sitten on tapahtunut niin monta, monta muuta. En tiedä, pitäisikö ne joskus kirjoittaa blogiin. Vielä en tohdi. Tai sitten panttaa asioitani kirjaksi...

    Mia, OLEN REPÄISSYT! Ja se kannatti. Meilaan sulle joskus lisää, nyt liian iso helle päällä.

    Tuo käsilaukku ja Yoda on hauska juttu, mummo ja pyssy eivät. Ei Suomikaan mikään lintukoto enää ole. Minulla on kertomus siitäkin.

    Mia, olen uskaltanut hypätä ja lähteä erilaiseen tietämättä, mitä on todella vastassa. Sinäkin olet tenyt pitkän hypyn, rakkaudesta, kuten minäkin. Hyppy rakkauteen kannattaa aina miettimättä sen enempää, entäs jos...Pitää usklataa hypätä pimeään löytääkseen valon.

    VastaaPoista
  15. PS. Kokemukseni liftareist on ehkä hauskakin...

    Täällä saarella käy paljon yös ulkolaisia arkkitehtiopiskelijoita. Olin kerran viemässä tytärtäni ja hänen ystäväänsä kaupungille humputtelemaan. Näin tien reunassa kakis liftaripoikaa. Ajoin ohi, sillä tapanani ei ole ottaa liftareita kyytiin. Meri totesi, että 'olipa hyvännäköisiä' ja yhtäkkiä minä tein U-käännöksen ja ajoin takaisin, poimin pojat kyytiin ja jatkoimme amtkaa kaupunkiin. Toinen komistus (molemmat olivat ranskalaisia arkkitehtiopiselijoita) ja minä aloimme kiintoisan keskustelun englanniksi ja samalla vilkaisin peruutuspeilin kautta häntä välillä. No, kaupngissa kunpääsimme ekoihin liikennevlaoihin, oli punaiset ja pysähdyin. Tällöin minulla oli enenmmän aikaa upota noihin alppijärven vihreisiin silmiin ja hups!, kun piti lähteä liikkeelle eli eteenpäin, minä olinkin laittanut peruutuksen päälle ja ajoin takana olevaan autoon kiinni! Meri vajosi häpeästä etupenkin lattialle (auto oli iso Mazda)ja ystävänsä Pilvi alkoi nauraa voimatta lopettaa. Pojat ymärsivät olla hiljaa. Menin ulos autosta ja takana olevasta romusta vyöryi valtaisan kokoinen nainen, joten luulin, että nyt tapahtuu kauheita. Ensin hän huusi, mutta hiljeni heti, kun myönsin kaiken. Annoin yhteystiedot etc. Kotona huusi Lumimies, sillä hän sanoi, ettei 'ikinä saa myöntää tuossa tilanteessa, vaan pitää sanoa tosien ajaneen liian liki'. Huh!, what a day;-)

    VastaaPoista