sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

HYLYNRYÖSTÄJÄ


Anna Janssonin kahdeksannessa suomennetussa Maria Wern dekkarissa Hylynryöstäjä (Inte ens det förflutna, Gummerus, 2009) kohtaamme aiempaa trillerimäisen Janssonin. Muutos on kuin siirtymä psykologisesta kauhuleffasta toimintaelokuvan puolelle. Kaikki muistamme kuinka olemme alun alkaen seuranneet rikosratkaisujen ohessa Marian ja Kristerin suhteen ja avioliiton kehittymistä. Kristerin outous kulki käsikädessä rikosratkonnan kanssa, eikä murtumaa tullut. Jännite piti ja kahlitsi.

Nyt rikoskomisario Maria Wernin on määrä todistaa tärkeässä rikosoikeudenkäynnissä Gotlannissa. Tappouhkauksen saanut Wern piileskelee Gotska Sandönin saarella, jossa on meneillään kuntouttava energiatasapainon kurssi. Myrsky kuitenkin katkaisee sähköt ja yhteydet ulkomaailmaan ja seitsemän naista on eristyksissä saarella, jonka tapahtumat alkavat muistuttaa meitä Christien Kymmenestä pienestä neekeripojasta. Joku alkaa tappaa saarella olevia naisia. Joku hullu ulkopuolinen tai joku naisista.

Saarella tapahtuu ylivirtaavasti ja tapahtumat ja tunnelmat ovat osin epäuskottaviakin. Toki on tunnettu tosiasia, että kuoleman läheisyys herättää seksuaalista himoa, mutta naisten terapeuttiset paljastukset ja hieromasauvakeskustelut tuntuvat oudoilta jo ensimmäisen ruumiin jälkeen. Ja kun ottaa huomioon, että suurimman osan aikaa naiset ovat ilman makeaa vettä ja ruokaa, mutta silti esimerkiksi Maria selviää kuin ihmeellä mitä kauheimmista tilanteista, olemme takuulla toimintapuolella. Yksi hukkuu kaivoon, yksi hautautuu hiekkaan, yksi vain katoaa ja joku joukosta herää kuolleista ”uudelleensyntyneenä kaninkolosta”.

Minä pidän mystiikasta ja taruista, mutta en siitä, kun tapahtumat vyöryvät tulvana ylitse ja hukuttavat tarinan jännittävän psykologisen väristyksen. Minusta tuntuu, että Anna Jansson kokeilee nyt kepillä jäätä eli lukijoitaan: Palatako siihen ’tatsiin’, johon hänellä on kyky eli vangita lukijansa hienovireisemmällä ja psykologisemmalla tyylillä vai aloittaa uusi, toiminnallisempi Maria Wern –sarja. Itse olen lukenut joka ainoan Maria Wern –dekkarin ja kainosti toivon paluuta alkujuurille.

Se, missä Jansson nytkin näytti kyntensä, oli rakkauden kuvaaminen. Kun Maria oli vielä naimisissa Kristerin kanssa, hän jo tunsi vetoa kollegaansa rikoskomisario Per Arvidssoniin, mutta torjui miehen turvatakseen avioliittonsa. Nyt Maria on eronnut ja vapaa, mutta Per oli syöksynyt avioon Rebeckan kanssa tajuttuaan Marian jäävän huojuvaan liittoonsa.

”Kaikki oli niin paljon vaikeampaa. Vai oliko? Oikeastaan osat olivat vain vaihtuneet. Nyt Per oli naimisissa ja Maria vapaa ottamaan vastaan sen minkä Per voisi hänelle tarjota. Kuningaskunta katseesta, joka viipyy ja syvenee, hyväilystä, hymystä, yhdestä ainoasta kahdenkeskisestä minuutista – kallisarvoisesta minuutista, jota ei silti osaa hyödyntää, koska henki salpautuu ja pää tyhjenee ja pimenee; möykky vatsassa ja kuiva suu ovat vain lieviä oireita siitä täydellisestä hulluudesta, jota naimisissa olevan miehen rakastaminen merkitsee. Riivattu etsiminen, levoton tähyily, jotta näkisi edes vilauksen miehestä tai jostakin mitä tämä oli koskettanut. Maria oli hipaissut Perin takkia, haistellut nahkaa ja nostanut kauluksen huulilleen, kun kukaan ei ollut näkemässä. Hulluutta! Onko ihmisten mahdollista olla ystäviä, jos he oikeastaan haluavat olla rakastavaisia Jokaisessa kohtaamisessa vaanii pettymys, koska tapaamiselta toivoo niin paljon. Katkeroituminen on todellinen uhka., jos on kauan valmiustilassa. Ja jos Peristä tulisi hänen rakastajansa…Ajatus oli enemmän kuin houkutteleva, ja Maria antautui sille hetkeksi istuessaan penkillä päärynäpuun alla. Hän sulkisi oven miehen selän takana, jättäisi muiden katseet ulkopuolelle ja painautuisi syliin, johon oli kaivannut niin kipeästi, ja sitten…sitten olen liian vanha ja lihava jotta kehtaisin riisuutua.”

No, kyllä hän kehtaa…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti