tiistai 26. syyskuuta 2017

Pierre Lemaitre: Silmukka


Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen. Tällä metsäisellä seudulla, jossa elämä soljui verkkaiseen tahtiin, lapsen yllättävä katoaminen oli järkytys, ja monet asukkaista pitivät sitä jopa ennusmerkkinä tulevista katastrofeista.

Pierre Lemaitren Silmukka (Trois jours et une vie, Minerva 2017, suomennos Susanna Hirvikorpi) on kirja joka suorastaan huusi ottamaan alun sitaaksi tarinan alun. Olen lukenut ranskalaiselta Pierre Lemaitrelta tätä ennen vain loistavan romaanin, huomisen klassikon, Näkemiin taivaassa, mutta en hänen dekkareitaan. Näkemiin taivaassa, palkittu romaani, vakuutti minut heti Lemaitren kertojan taidoista. Kirjoittaa kirja ei ole todistus tarinankerronnan taitavuudesta. Tarinankertojat ovat oma luokkansa: He tuoksuvat nuotitulilta, savulta, metsältä, pihkalta, maalta, salaisuuksilta, mutta ennen kaikkea kikkailemattomalta kerronnolta, josta puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja laskelmointi. Silmukka on ensimmäinen dekkarini Lemaitrelta ja olen myyty.

En spoilaa mitään kertomalla saman, mikä kerrotaan jo kirjan takakansitekstissä eli kirjan murhaaja on kaksitoistavuotias Antoine, joka hetken raivokohtauksessa iskee kuoliaaksi tarkoittamattaan naapurin kuusivuotiaan Rémin. Sen sijaan vasta kirjan luettuaan voi aavistaa, ehkä jopa tietää, miksi hyväkäytöksinen Antoine ajautui tuohon tekoon. Mitä hänelle, vaalivan äidin ainokaiselle, oli tapahtunut sellaista, että hän ryhtyi kammottavaan iskuunsa sitä yhtään tarkoittamatta? Kuka tai mikä oli tehnyt häneen särön, josta salamaraivo iski ulos?

Heti kirjan alussa ollaan tilassa, joka on minusta dekkareissa kiehtovin eli rikollisen pään sisällä. Erityisen kiinnostunut olen Antoinesta, joka on suunnilleen epätodellisin murhaaja mitä voi olla. Kiinnostusta vain lisää se, miten Antoine, vain kaksitoistavuotias, onnistuu kaihtamaan paljastumista ja miten hän yleensä jaksaa kantaa tekonsa, koska Rémin perhe on niin tuttu. Muutenkin jokainen kaupunkilainen alkaa ahdistaa liian likeisenä, miten kestää nähdä Rémin perhettä? Heidän katkeruuttaan? Heidän alistumista surulleen? Tapahtuu jotain aivan odottamatonta, jonka takia Rémin etsinnät keskeytyvät ja Antoine voi hetken huoahtaa peloltaan, mutta ei mene kauaakaan, kun silmukka taas kiristyy, löystyy, kiristyy...vuosia.

Silmukan tempo on kaukana niistä toimintadekkareista, joissa kiihdytetään tarinaa, kuin peläten ettei se pidä muuten lukijaa koukussa. Liian halpa kikka minulle! Nyt mennään mielten kauhussa, sillä on muitakin piinattuja Antoinen sitä ymmärtämättä. Hän ei ole ainoa, joka tuntee tukehtuvansa kaupunkiin ja sen uutisiin. Toinen on Antoinen äiti, vahva nainen ja päättänyt selvitä sekä itsensä takia, että pelastaakseen poikansa:

Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta.

Aivan kuin ranskalainen rouva Courtin, Antoinen äiti, olisi toteuttanut maamiehensä, kirjailija Alexandre Dumasin Monte-Criston kreiviin kirjoittamaa ohjetta: ”Vaaraa vastaan on vain kaksi vahvaa miekkaa, aika ja hiljaisuus.” Lemaitrella on itsetunnollista ja oivaltavaa vahvuutta jättää lukijan päätettäväksi, paljonko äiti todellisudessa tiesi. Turha kirjoittaa tarinaa puhki, vaan tehokkaampaa jättää pohdittavaa nuotion hiilloksellekin.

Pierre Lemaitren loistavan jännitysromaanin Silmukan julkaisupäivä Suomessa on 28.9. Tällöin pääsette lukemaan miestä, josta Suomen Dekkariseura toteaa näin: ”Hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat genren teoksista perin tuttuja - - mutta löytää niihin persoonallisen, kuluneita kaavoja kaihtavan lähestymistavan.” Ehdottomasti näin, mutta voin lisätä, että Lemaitre ei myöskään paisuta jännitysromaania ähkyyn, ei kirjoita ennelta-arvattavaa, ei kikkaile kaatamalla joukkoon tragikomiikkaa. Hän on tyylipuhdas kertoja, jota en osaa verrata oikein kehenkään, mutta ehkä lähimmät olisivat Håkan Nesser ja Colin Dexter. Vain sillä erolla, että ranskalaisuudessa on sitä jotakin. Olen tämän trillerin laatutakuu eli vakuutan kympillä Silmukan olevan psykologisen dekkarin aatelia!

Kaksitoista vuotta oli kulunut rikoksesta, jonka hän oli tehnyt kaksitoistavuotiaana, ja viimeinen näytös oli ehkä nyt alkanut murhenäytelmässä, johon hän oli syössyt itsensä sinä joulukuun päivänä vuonna 1999.

Ilta pimeni yöksi.

*****

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Luna esittelee, kahden kuukauden lukijasuosikit, mustatorvisieniä ja...kirjamessulippuja


Kummikoiruutemme Luna esittelee tässä Hvitträskiä 'papinsa' Jyrki Äikäs kuvaamana. Luna on homekoira ja hänellä on samassa perheessä sisko Lulu, äiti Ninni ja isä Easy. Luna tulee silloin tällöin meille saamaan erityishuomiota ja -hemmottelua.


Kahden kuukauden lukijasuosikkini blogissa ovat yllä. Lunasta aasinsilta Makaroffin Homeäidin päiväkirjaan, joka on todella kuin trilleriä lukisi, mutta sillä erotuksella, että kaikki kirjassa on todellista! Susanna Makaroffin tapauksessakin apuna olivat mm. homekoirat, jotka ovat paljon enemmän ja varmemmin oikeassa kuin ne viranomaiset, jotka yrittävät peitellä homevaurioita.

Ensimmäisen kerran löysin lehdostamme mustatorvisieniä ja innostuin vähän liikaa: kaaduin isosti, kuten aikaisemmin kerroin. Olen kuitenkin ihan iskussa nyt, joten ei hätää. Ja näitä sieniä on useita ryppäitä, vain kantarelleja ei ole enää tullut lisää.


Lumimies karsimassa männyn oksia. Aloin ihmetellä, että mihin on kadonnut pieni, oranssi vaahtera, jonka olisi näin hyvän suven jälkeen pitänyt kasvaa paljon. No, sitä painoivat männynoksat, mikä


olisi pitänyt huomata tästä viime vuoden kuvasta, mutta ei me silloin mitään huomattu, sillä oli paljon muuta. Liikaa muuta.


2014 pieni, mutta kaunis eikä vielä hätää oksista, jotka sitä ovat nyt estäneet kunnon kasvusta. Tästä lähin pikkuvaahtera verhoo männyn runkoa ja ainakin syksyisin tässä keltaoranssissa voimavärissä.


Syyspesämme villiviinien ja syyshortensioiden suojassa.


Viime vuonna kun matkasimme lokakuun lopussa Helsingin kirjamessuille, jämähdimme Hartolan pellolle seuraamaan huikeaa lähtöjärjestäytymistä, jossa pitkän jonon johtajajoutsen antoi äänimerkkejä ja ryhmä teki uuden muodostelman. Pelto kaartui vasemmalta alaspäin, joten ei mitään mahdollisuutta saada kuvaa kaikista upeista linnuista. Menneellä viikolla ylitsemme lensi Lumimiehen laskujen mukaan yhdellä kertaa vähintäin 300 joutsenta. Niin isoa ryhmää en ole ikinä ennen nähnyt liikkeellä yhtä aikaa.


Siis tänne olimme menossa. Olin ensimmäistä kertaa liikkeellä operaation jälkeen ja kestinkin messuilla vain päivän, vaikka olimme pääkaupungissa koko viikonlopun. Siis fysiikkani kesti vain päivän, minä voisin olla kirjamessuilla vaikka viikon! Oletko menossa Turun Kirjamessuille 6.-8.10.2017? Minulla on kaksi lippua, jotka arvon avecina eli yhdelle, joka voi sitten ottaa kaverinkin mukaan. Arvonta auki ke  27.9. klo 12 saakka. Laittakaa kommenttiin mukaan sähöpostiosoitteenne, kiitos.



Lunan sisko Lulu Hvitträskin puutarhassa. Lululla on tosi myrtsi ilme... :)



Ensi viikon loppupuolella tai viikonloppuna vihdoinkin Kirstin puutarhaan. Huomenna kirjoitan tiistain kirjaa 'ulos', ulkoilen etc. ja tänään luen jo kiinnostavaa seuraavaa: Syyskirjasadon korkein hetki!


Bis Dienstag!

Leena Lumi

perjantai 22. syyskuuta 2017

Mongolianvaahteroiden tunnelmissa viikonloppuun


Mongolianvaahteramme eivät ole vielä ruskassa, mutta niiden suloiset siemenkodat ovat. Lapsuuden vaahteranenät.


Tässä kohtaa piti olla monipolvinen postaus sitä sun tätä, mutta olen mennyt liian lujaa, joten päätin nyt, että hennosti vain vinkkaan tulossa olevan kahden kuukauden lukijasuosikkikirjat, miniarvonnan, mustatorvisieniä, 'outo lintu puussa' ja puutarhahulluille pääsy kurkistamaan Kirstin puutarhaan eilen kuvattuna. Mitä muuta: Huippudekkareita ja Kochia!


Nyt on viimeisetkin Syrjäisen maan jaksot katsottu ja huomenna siirrymme Dicten maailmaan. Puutarhailua eli pitkästä aikaa syyslannoitusta ja haravointia, joka on suorastaan rauhoittavaa. Nyt ei grillattua lohta vaan tätä parasta ikinä lohilaatikkoa sunnuntaina, huomenna kaalikääryleitä lounaaksi, illalla 'vain' maailman terveellisintä salaattia kera punaviinilasillisen, kokeilkaa, sopii hyvin ja ihan ilman leipää, jos farkun vyötärö puristaa. Makeannälkään tosin tein tänään Lumimiehen toivomuksesta tiikerikakun ja jemma nimisessa paikassa on kaksi Magnum Classicia eli plus miinus nolla.


Mongolianvaahtera, 'Acir ginnala', on suuri pensas, mutta sen voi kasvattaa myös pikkupuuna vaikka puutarhan japanilaiseen osaan. Kun ostimme tämän kotimme etupihalla oli kolme mongolianvaahteraa ja niiden ruskavärit olivat/ovat hyvin valitut, sillä yhdestä tulee viininpunainen, toisesta keltainen ja kolmannesta oranssi. Oksat ovat upean kiemuraiset ja yhteen kohtaan on muodostunut suorastaan kutsuva istuin. Jotain satumaista näissä pensaissa on, sillä Meri kavereineen kiipeili niissä ja sanoivat kolmen suuren pensaan ryhmää satumetsäksi. Nyt kahta pitkin kasvaa sininen alppikärhö, joka kukkii ennen kuin pensaat ovat täydessä lehdessä. Myös roikkuvat niistä kuin liaanit.


Mikä parasta, nyt pensaat ovat onnistuneet leviämään niin, että voin valita, missä ne saavat jatkaa kasvuaan isoiksi. Pitää vain suojata talvella jänisverkoilla, sillä tuoreet pensaat maistuvat ainakin jäniksille.

Toivotan kaikille tasapuolisesti rauhaisaa viikonloppua tämän illalla kuvatun 'nenäryppään' kera♥

Kirja käteen ja rauhoittumaan nyt Leena! Ehkä sinäkin...

Love
Leena Lumi

Cry Me A River

torstai 21. syyskuuta 2017

Kallionauhusten syysjäähyväiset


Tähän aikaan vuodesta olen kuin liimattu etupihallemme ja tässä jutussa tulee yksi tuttu viehätys eli kallionauhus Desdemona, josta on Leena Lumin puutarhassa lisää vuosien varrelta ja tarina siitä, miten melkein nämä onnistuimme menettämään. Kuvassa näkyy yksi vanhimmista kartiovalkokuusistamme sekä sen vasemmalla puolella nuorin eli tämän suven istutus, joka on jo yhdestoista tätä ihastuttavaa 'sokeritoppaa'.


Takana yli 30 vuotta vanhat mongolianvaahterat, tyttäremme Merin lapsuuden satumetsä, jossa sai kiipeillä kaverien kanssa ja nauttia runkojen konkeloista.


Nämä ihmettelevät tässä kuvaajan intoa heihin:)


Melkein sama kuin ykkönen, mutta toinen suurista syyshortensioista haluaa myös kuvaan mukaan.


Kalliolle päin etu/yläpihalta kuvattuna. Huomaa jo, miten osa kukista on lakastumassa, kun osa vasta avautunut eli ne valo-olosuhteet.


Kuvassa näkyvän pihavalon juurella sitten nuori syyshortensia Wim's Red, jota seuraamme omassa luvussaan. Kallionauhukset hyvästelevät tältä vuodelta ja kiittävät kiinnostuneita!

Minä en taida vielä toivotella viikonloppuja, vaan ilmestyn muutamalla kuvalla ja sitten seli, seli, seli...:) Olen käynyt kuvaamassa sekä omassa lehdossa että puutarhavierailulla, onnistunut kaatumaan elämäni eka kerran ihan kasvoilleni...kyllä kävelysauvat voivat olla vaaralliset!, onneksi nurmikollamme, joka on käytännössä pehmeää sammalta ja tullut sisään lenkkarit litisevän märkinä sekä...Ehkä tämä kaikki ei tähän viikkoon, mutta jotain kuitenkin.

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

tiistai 19. syyskuuta 2017

L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset


Jos jostain olen odottanut uusintapainosta, niin se on Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Se on kirja, jossa palaamme Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Mainitun kirjan luettuani olen jaksanut toistaa, että ’jos haluat päästä Maud Montgomeryn kirjoihin aidosti sisälle, lue tämä avainkirja!’ Kirja julkaistiin ensimmäisen Anna –kirjan ilmestymisen 100 –vuotismuistoksi. Minerva -kustannus, jolla on suuri ansio Montgomeryn vähemmän tunnettujen tyttöjenkin suomeksi julkaisijana, tarjoaa meille nyt kuin kaksi Montgomery –onnea samoissa kansissa, sillä saamme Anna ja muut ystävämme sekä Montgomeryn varhaiselämäkerrallisen Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset (The Alpine Path: The Story of My Career, suomennos Saana Rusi)  Alppipolku ilmestyy Rusin tulkitsemana sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Alppipolun Montgomery kirjoitti aikanaan jatko-osina Everywoman’s World –lehteen. Tarinat kertoivat Maudin lapsuudesta, luontorakkaudesta ja jo varhain heränneestä kirjallisesta innoituksesta. Tarinat etenivät päiväkirjanomaisina kertomuksina, joissa Maud piti suitset tiukoilla eikä edes toimituksen painostamana alkanut kertoa oman elämänsä rakkausjutuista. Alppipolun sävy on kepeä, mutta ken on lukenut kaikki Montgomeryn suomennetut kirjat, löytää kyllä haluamansa kipupisteet. Ne, jotka kirjailija kirjoitti henkilökohtaiseen päiväkirjaansa ja joka julkaistiin vuosikymmeniä hänen kuoltuaan.

Sisko Ylimartimon Alppipolulle saatteeksi kerrotaan, miten hän halusi lastenlastensa saavan tietää, hänen joskus olleen nuori ja poikien ihailema, nuori nainen, joka kulki pitseissä, sorsetissa ja silkkisukissa:

Ystävät arvostivat (”se on Maudia se”), ja viholliset pitivät häntä flirttinä.

Alppipolulla on arvonsa Lucy Maud Montgomeryn varhaisena omaelämäkertana. Hän oli orpotyttö, joka oli sinnikkäästi kouluttautunut opettajaksi ja tullut maailmankuuluksi kirjailijaksi. Hänen arvostamansa sosiaalinen status oli kohdallaan: puoliso oli pappi, ja heillä oli kaksi pientä poikaa. Keski-ikäisenä hän eli silkkisukka- ja pitsivaihetta ja oli jo saavuttanut erään huipun.

...kaipuu korkeuksiin on ainainen. Milloinkaan ei voi saavuttaa kaikkein korkeinta huippua. Kuitenkin on ihanaa päästä ylängölle ja...

...ja mitä sitten? Unohtaa ne huiput, joihin ei koskaan uskaltautunut ryhtyä, joita ei koskaan tavoittanut tässä elämässä?

Alppipolku on kuvaannollisesti ne vuodet, joina Maud asui vielä kotonaan Prinssi Edwardin saarella. Cavendish, sen punaiset tiet ja suuret puut, saaren rannat ja jokainen tuttu kivi, jokainen kukka, keiju ja rantojen kotilot, olivat hän luovuutensa lähde josta ammentaa. Vanha, rakas koti kuitenkin etääntyi kun isoäiti Macneill kuoli 87 vuoden iässä 1911. Yllättäen Maud menee naimisiin heinäkuun viidentenä ja matkustaa kaksi päivää myöhemmin Ewaninsa kanssa Montrealista Brittein saarelle. Matkapäiväkirja on tavallaan hyvinkin yksityiskohtainen, mutta paljon täynnä pettymystä kohde kohteen jälkeen. Eikä se missään tapauksessa ole pitkällä häämatkalla olevan onnellisen naisen kirjoittamaa auvoa. Se on hirveää koti-ikävää ja sitten vielä jotain muutakin...Nyt liudennumme Sisko Ylimartimon teokseen Anna ja muut ystävämme L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret ja siihen, mitä en kirjoittanut ja mitä kirjoitin aikanaan tästä kirjasta:

Anna kyllä villitsi minut täysin. tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä : Carrot! Carrot!

Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois...Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin...

Voisiko Gilbert olla Ewan? Kun lukee janoissaan kaiken Maudin tytöistä, ei selkoa ehkä tee kuin Pat – Vanhan kartanon valtiatar, jonka luin vasta aikuisiällä, koska se suomennettiin paljon myöhemmin kuin Anna- ja Emilia –kirjat. Oliko Gilbert Herman? Ei. Gilbert oli sekä Ewanin kuva että toivekuva. Tosi ja uni. Järki ja tunne. Haalea kylpy ja tulinen lähde. Tuskin kummastakaan oli tekemään Maudista yhä vain janoisempaa...

Päiväkirja ei ujostele: ”Ja kuitenkin Hermanin huulten ensi kosketus teki minusta hänen omansa ikuisesti: en ole ollut sen jälkeen kenenkään toisen, en edes sen miehen, jonka vaimo olen ollut kaksikymmentä vuotta ja jonka lapset olen synnyttänyt.”

Patin kihlattua David Kirkin, hän väistelee äidin utelua todellisesta rakkaudesta kuin selittäen, että mitä tässä on, se riittäköön. Käytännöllisyys ajaa ohi intohimon, mutta sitäpä ehkä Maud ei jaksanutkaan harmaahapseksi enää kantaa. Ja varmaa lienee, että Maud olisi toisessa elämässä osannut antautua intohimolle sovinnaisuuden ja tylsyydensijasta. Pidättyväisessä kirkkoherra Ewan Macdonaldissa ei ollut kaivattua tulta,  ei jakajaa sille kauneudenjanolle ja intohimolle, josta Maud uneksi. Ewanista ei ollut. Onneksi Maud kirjoitti päiväkirjaansa kiittäen kohtaloaan, että hän oli kokenut myös toisenlaista rakkautta.

Avioliittonsa vankeudeksi kokeva Leaskdalen pappilan rouva haluaa paljastaa lapsenlapsilleen päiväkirjamerkinnöissä:

En koskaan ole rakastanut Ewania – en koskaan rakastanut häntä. Mutta pidin – olen pitänyt – ja pidän edelleen hänestä hyvin paljon. Hän tuli elämääni sen pimeimmällä hetkellä...

Tutkijat ovat hämmästelleet Maudin kihlausta ja vihkimistä. Nainen, joka oli innokas harrastelijakuvaaja: häneltä ei jäänyt jälkeen yhtäkään kuvaa hääpuvustaan, myöskään kihlajaisista ei ole kuvaakaan.

Kunpa hän vain voisi rakastaa!

Tunnen, että nyt en tehnyt vääryyttä Ylimartimolle, sillä en hurmiotunut liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) enkä antanut järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) enkä heittäytynyt suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuikin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa...

Kuka haluaa koskaan tietää kellonajan puutarhassa?

Tule puutarhaan, Maud,
sillä yö, tuo musta lepakko, on paennut,
tule puutarhaan, Maud,
olen täällä, yksin, portilla;
ja kuusama tuoksuu ympärilläni,
ja ruusu, nuppunsa vasta avannut.

(Lordi Tennyson: Maud. Osa I, 1. säkeistö, suom. SY.)

*****


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat


Florence kimmelsi pesuveden jäljiltä. Hän hehkui raivoa, ja hänen pitkät tummat hiuksensa kieppuivat kuin kiivaasti etenevä merenneito, eikä John pystynyt ajattelemaan muuta kuin että hänen täytyi olla jonkin unen pauloissa, sellaisen, jossa tavallisesti niin jäykkä ja koruton rouva Trieves oli korvattu tällä raivottarella, tällä mainadilla, tällä alastomalla naiseuden ilmentymällä.

Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtto) on kuin menneen ajan kamarinäytelmä mustan farssin tyyliin. Pinnan alla tarkka lukija kuitenkin havaitsee syitä ja seurauksia, jotka huipentuvat loppua kohden auki räjähtäen kuin suven ensimmäinen unikko paljastaen mustan sylinsä salat. Kiinnostavaa on lukea Sternen perheen kartanoelämästä juuri sillä hetkellä, kun perheen isäntä on muualla, tytär Emerald täyttää kahdeksantoista ja kutsutut vieraat tulevat huonojen uutisten kera: Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus ja kartanon velvollisuus on majoittaa selvityneet matkustajat. Taloudenhoitaja Florencen kannalta kaikkein huonoin päivä ikinä ottaa taloon lisää ihmisiä ja muutenkin perhe kokee paikasta toiseen vaeltelevan matkustajajoukon kärpäsinä, vihamielisyyttä hautovina kärpäsinä, jolle heillä ei olisi ollut sijaa. Brittiläinen pidättyvyys saa kyytiä ja talossa alkaa tapahtua käsittämättömyyksiä, joihin sekaantuvat niin Emeraldin kosijaehdokkaat kuin talon kuningatarmainen rouva Swift, ent. rouva Torrington, Charlotte. Etäinen äiti edellisen avioliittonsa lapsille, mutta täydellinen kartanon rouva Sternelle, jota hän rakastaa. Kartanoa, joka hänen edellisellä miehellään oli kantti hankkia. Hän rakasti Sterneä lastensa tavoin, ’kuin loputtoman pitkästä vaelluksesta selvinneet uupuneet matkustajat rakastavat ensimmäistä ja viimeistä kotiaan.’

Kutsumattomat vieraat todistaa Jonesin vahvan kirjailijalaadun: Hän ei toista itseään vaan kirjoittaa aina uudet ladut paperin lumivalkeaan. Kotiinpaluu oli esikoinen, joka värisyttää vieläkin ja Ehkä rakkaus oli totta teki minusta tuhman leikin ja tulevaisuuden eli sekosin eräästä herrasta sekä rakastuin Sadie Jonesin lauseisiin. Näiden väliin Sadie Jones on kirjoittanut Kutsumattomat vieraat, joka ei auta päättelemään muuta Jonesin kirjailijanlaadusta kuin laatua. Timanttista laatua! Aloitat tarinan ennalta-arvaamatta mitään ja voimatta lopettaa lukemista, sillä aavistat kulkevasi jännittävillä jäillä kun seuraat Jonesin mukana.

Kello oli neljännestä vaille seitsemän. Florence Trieves oli hikoillut paksun mustan silkkikankaan läpi kainaloitten ja rintavaon kohdalta. Hänen reitensä tuntuivat kuumilta, ja alushousujen kostea puuvillakangas hankautui niiden väliin likaisiksi poimuiksi. Jalat olivat turvonneet...

Kartanollahan on juhlat, mutta kutsumattomista vieraista rankin, Charlie Traversham-Beechers, keksii ehdottaa pirullista seuraleikkiä, johon perhe painostettuna alistuu. Vain Charlotte olisi voinut aavistaa, mitä tuleman pitää, mutta hän vaikenee. Syystä.

Yöstä tulee myrskyisä ja pimeä sekä kuvaannollisesti että todellisesti. Pimeydessä vaeltavat eksyneet sielut tavoitellen jotain josta pitää kiinni. Jotain tavallista ja turvallista.

Haluaisin jakaa erään kirjan tapahtumien määrittäjän, sillä se on kiinnostanut parissa varsin uudessa kirjassa aikaisemmin ja nyt se on tässä, mutta pelkään niin paljon spoilaamista, että en uskalla edes henkäistä sitä yhdyssanaa. Keskustelu siitä olisi kiintoisaa... Sen sijaan voisimme kurkistaa, mitä taloudenhoitaja Trieves ja snobi John Buchanan touhuavat, kun Florencesta on kuoriutunut ensin raivotar:

Naisen paljas liha, hänen vartalonsa hauras valkeus painautui vasten Johnin puunsavuntuoksuista, hiilen tahrimaa paitaa, ja housuja myös, ja ennen kuin sanaakaan oli lausuttu, ennen minkäänlaista susotumusta tai keskustelua – ja rajuudella, joka ei ollut vihamielistä mutta jossa silti oli jotakin väkivaltaista – John tarttui Florencea käsivarsista, käänsi hänet ympäri ja rusensi hänet ovea vasten samalla sen sulkien.

”Voi kyllä”, Florence huusi riemuissaan ja alkoi repiä Johnin paitaa.

”En ole koskaan tehnyt tätä”, John töksäytti...John ei keksinyt käsilleen yhtäkään tarkoitusperää, joka olisi ennen tätä millään lailla oikeuttanut niiden olemassaolon.

Tuli vähän mieleen Ian McEwanin Sovituksen kirjastokohtaus...

Emeraldkin saa yöstä hetkensä, kun kylpee yöllä tähtien valossa niiden kipinöidessä hänen ja erään kartanon vieraan ympärillä.

”Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.”

- Haper's Bazaar -


Tässä yön etäisessä erämaassa teot leijuvat holtittomina kuin voikukansiemenet kaukana avaruudessa.

*****

lauantai 16. syyskuuta 2017

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä...


- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit  ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään 
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja - (1920-2017)
Aurinko on tallella Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)

torstai 14. syyskuuta 2017

Wim's Red syyshortensia - hortensiavaihtelun kliimaksi


Kun etupihalla on yli 30 vuotta kasvanut komeita syyshortensioita, paniculata 'Grandiflora', jotka ovat nyt noin 3,5 metriä korkeita, oli vaikea löytää vastapuolelle sisääntuloa pihavalon viereen mitään vastaavaa, joka ei olisi ihan sama. Mutta hortensia sen piti olla. Ensin tuli Endless Summer, mutta se oli niin erikoinen väriltään, että pihallemme alkoi tunkea ihan outoja ihmisiä kaikkina vuorokauden aikoina. Silloin nämä uudet hortensiat eivät olleet vielä markkinoilla. Sen jälkeen istutin kuutamohortensian, joka oli niin vaatimaton, että puutarhuriystäväni ihmetteli, että 'miksi just etupihalle?' No, se siirrettiin 30 asteen helteessä pohjoispuolen japanilaiseen rinteeseen ja voi siellä hyvin. Sen jälkeen tuli mustilan hortensia, josta en niin tuossa paikassa pitänytkään ja nyt se viihtyy hyvin ison männyn juurella kaarisiltamme likellä. Sen jälkeen vanille freise, jonka oksat taas olivat aivan liian hintelät suurille kukille. Nyt se voi varsin upeasti alapuutarhassa varsin liki mustilanhortensiaa. Juttu Voihan Vanille Fraise! kertoo, miten innostunut siitä olin ja


viime vuoden syyskuun juttuni Syyshortensia Wim's Red syrjäytti  Vanille Fraisen etupihallamme, koska... , jossa selitystä tähän vaihtelunhaluun, joka ei oikein ole minua. Tai on se, ellen ole löytänyt mieleistäni.


Tässä on nyt kuva muutaman viikon takaa eli valkeat kukat ja hyvin tanakat oksat.

Nyt sitten ollaan alettu jo vähän saada sitä toista eli vaaleanpunaista väriä.

Tällaista ja


korostuu vasten syyshortesioita, jotka vielä eivät ole saaneet punaa itseensä.

Samaa.

Eiliseltä illalta tämä.


Eiliseltä tämäkin ja kuvaaaminen jatkuu, sillä tähän lupaukseen, joka on Hankkijan kuvassa on vielä matkaa:


Odotellaan ja ihmetellään, sehän on puutarhailun taikaa. Sarja siis jatkuu.

hortensiaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa



Yli syyskuun puolen välin, muttas en huomaa wimsissä suurtakaan värimuutosta. Tosin ei ole meillä ollut kylmiä öitäkään, sillä Päijänne lämmittää saartamme pitkään. Takana vasemmalla yksi vanhimmistä kartiovalkokuusistamme.



Tämäkin melkein samannäköistä kuin aloitettaessa, mutta hyvin ihanaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mauri Leivo: Kylän linnut


Joskus tekisi mieli kyetä sanomaan ylitse blogin rajojen, miten joku kirja vaikuttaa, miten upeat kuvat olen elänyt ja minkä eläväisen tekstin tietäen koko ajan, että nettiviesti ei ole sama kuin: Elä tämä kanssani! Putosin järisyttävään nostalgiaan lukiessani kylän linnuista. Palasin Luvialle, jossa lapsena kuulin leivoa eli kiurua lähestyvän suven merkkinä, kuulin taivaanvuohta, asuin pellon laidalla, jossa töyhtöhyypät, kuovit, juotsenet...ja räystäspääskyt. On aivan eri lintumaailma asua maatalousvaltaisessa merenrantakylässä kuin Keski-Suomessa Päijänteen saarella. Paratiisisaarellamme on omat lintunsa, nyt meille jo rakkaat kuusi- ja töyhtötiaisetkin tunnistan jo äänestä ja pyrstötiaiset näen jopa isona joukkona ja tilhet joka vuosi, mutta ei se ole sama, se vain ei ole sama, kuin kylän linnut.

Mauri Leivon Kylän linnut (Docendo 2017) on hurmaava kunnianosoitus Suomen kylien linnuille, noille jotka me maaseudun kasvatit tunnemme jo lapsuudesta. Kylän linnut on myös biologi Leivon tuhti tietoteos, mutta Leivon tyyli kirjoittaa on eläväinen. Jopa tunteellinen, missä täysin jaan Leivon näkemykset. Kylän lintujen elämä on kiinni vanhanaikaisesta kylämiljööstä, ei tehomaataloudesta:

En ihannoi entisaikojen alkeellisuutta tai rappeutuneisuutta, menneisyyden ryysyrantoja. Enkä haikaile sodan jälkeisiin oloihin. Mutta paljon enemmän silmiäni ja mieltäni hivelee se monimuotoisuus, jollainen maalaiskylillä vallitsi vielä lapsuudessani puoli vuosisataa sitten ja joka modernin viljelystekniikan sekä maatalouden rakennemuutoksen myötä on monin paikoin kadonnut.

Tässä tiivistys, jota kirja aukaisee paljon runsaammin, mutta tekee mieli vielä huudahtaa: Vapauttakaa lehmät ulos parsinavetoista, sen ovat ansainneet niin lehmät kuin luonnon monimuotoisuus!


Niittykirvinen laulaa metsäruusun latvassa ojanpientareella! Jätetään pusikkoja linnuille ja muillekin luonnon eläimille, annetaan Suomen luonnon soida!

Kun sanon, että Leivon Kylän linnut on runsas, tarkoitan sitä todella. Tätä kirjaa ei lueta vatupassissa vaan kauniisti sohvalla istuen, kirja pöydällä. Kattaus on siis antava ja lintuhulluna luin kaiken. Teos jakaantuu Kylillä, Kylän linnut tänään ja eilen sekä Kylän lintujen vuosi, joka viime mainittu on tietysti Suomen rikkaus eli neljä vuodenaikaamme. Heti ensilehdeltä löytyy Kylän lintulajit, joissa uhanalaiset on lihavoitu. Jaksan edelleen järkyttyä, että varpunen on uhanalainen, mutta myös huuhkaja, räystäspääsky!, selkälokki, peltosirkku, tukkasotka, merikotka ja taivaanvuohi eli hyvästi lapsuus! Mukana on muitakin uhanalaisia, mutta nämä nyt kolahtivat sieluun omakohtaisesti.

Hyvin kirjan alussa on laulujoutsenperhe tulvalla ja se on minulle se rakkain näky kotikylästäni. Kylä tässä kirjassa tarkoittaa maalais- ja peltomaisemaa. Sellaiseen on jokin aika sitten muuttanut biologi Leivokin. Tällä kirjalla hän taisi myös avata minun sieluni tajuamaan, että jos joskus tästä liian isosta talosta saarella luovumme, koti on maalla, ei kaupungissa. Mahdotonta elää ilman ettei ole kiinni luonnossa...Kylän linnuilla puolestaan tarkoitetaan ennen muuta pelloilla pesiviä sekä niillä ruokailevia lintuja.

Sivulla 53 Leivo kuvailee, miten leveät ja syvät valtaojat ovat kuvaajan painajaisia ja enpä voi olla muistamatta viime kertaista Saksan matkaamme, kun putosin sellaiseen ja ilman puhelinta. Mistä Lumimies tiesi, että minulla on hätä, kun en voinut soittaa hänelle parkkipaikalle ja itse olin syvässä ojassa. No, Leivo on keksinyt keinonsa ja valtaojakin on parempi kuin salaoja, joka ei mahdollista reunapöpelikköjä, joissa viihtyvät pensastaskut, ruokokerttuset ja pensaskertut.


Kuvassa urpiaisia laskeutumassa pellolle. Alla taas keltasirkut oleilevat pelloilla niin pitkälle talveen kuin voivat.


Suomen talvi on armoton linnuista pienimmille, joten ihmisen apua tarvitaan:

Erityisen tähdellisiä lintulautojen ja ruokintapaikkojen antimet ovat kylän linnuista pienimmille. Niiden kiivaat elintoiminnot vaativat jatkuvaa energian ja ravinnon tankkausta - ruokailua. Niille on elintärkeää löytää talveksi paikka, josta ne saavat pakollisen päivittäisen ruoka-annoksensa selviytyäkseen pitkästä pimeästä yöstä ja ylipäätään talven kylmyydestä. Sekään ei aina auta, sillä kuolon viikate niittää kaikkein hanakammin juuri sitä haurainta elon heinää. Yksikin erehdys, säänoikku, pedon isku tai pelkkä huono tuuri tarjoaa matkalipun tuonelaan.

Minua todella kylmäävät ihmiset, jotka voisivat ruokkia talvella lintuja, mutta eivät viitsi tai halua sitä tehdä: Kylmää kyytiä! Hyvä ruokintaopas on Leivon kirja Lintulaudan elämää Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, josta itse olen saanut monta hyvää vinkkiä.


Erittäin elävä on Maurin kuvaus valppaiden peltopyiden eli peltokanojen kuvaamisesta:

Parvi tuli ruokinnalle!

Koska uumoilin, että peltopyyt saattaisivat säikähtää viidentoista metrin päästä kuuluvia kameran ääniä, päätin aloittaa kuvaamisen vasta, kun linnut olisivat tarpeeksi hyvin esillä. Silloin ehtisin saada ainakin muutaman kuvan.

...vielä metri, sitten annoin kameran laulaa. En railakkaasti sarjatulella, vaan verkkaisesti rapsautellen laukaisimen hiljaisella asetuksella. Peltopyyt kuulivat äänen, mutta hetken ihmeteltyään ne jatkoivat ruokailua. Lopultakin pääsin kuvaamaan peltopyitä.

Pel-to-pyi-tä!



Upea, upea kuutamokuva lapinpöllöstä! Tämähän voisi olla luonto- tai vaikka joulukortti!


Ja kukas tuolla pellolla kyköttää lumituiskussa ettei vain tunturipöllö, minun alter egoni lintumaailmassa. Mitä sitä turhia enempää näyttämään, kun tehot on muutenkin tiedossa, miettii ukuli suulin likellä. Vähäeleisyys on joskus enemmän. Ihan toisin ajattelevat teeret,


joiden näyttävistä soidinmenoista on kirjassa kuvia useampia sivuja.

Mauri Leivon Kylän linnut on upea teos juhlistamaan satavuotiasta Suomea, sillä kirja kantaa sitä kotimaatamme, joka koskettaa tai on koskettanut niin monia meistä. Tekstit ovat elettyjä, ne maistuvat tuulelta, sateelta ja lumipyryltä, pakkasiltakin, mutta myös Suomen suvelta. Osata kirjoittaa ollen itse osa luontoa, ei ole aina selvä asia, mutta Mauri sen hallitsee. Kuvia on mielettömästi ja tarinoita, tiedolla ja tunteella, paljon. Sivuja on 263 ja teos on täydellinen arvokkaaksi lahjakirjaksi yhtä hyvin kuin tietokirjaksi oman pöydän kulmalle muistuttamaan, millaista on asua vaikka likellä tulvan kahlaajia, noita ikikoskettavia. Kirjaa voi tilata Maurilta suoraankin täältä ja saada siihen signeerauksen sekä halutun omistuskirjoituksen.

Olen tunturipöllö ellei tämä kirja ole Suomi 100 vuotta lintujen ja maalaiskylien puolesta! Ja Mauri Leivo on omistanut kirjansa maanviljelijöille, joita ilman ei olisi kyliä. Eikä kylän lintuja.


Osa kylämaisemaa, Sibeliuksen linnut, Suomen kansallislinnut, valkeat laulujoutsenet unelmoivat vielä jostakin, kun jo ensihiutaleet satavat niiden valkeille höyhenille, upeille sulille. Olisiko jo aika lähteä matkaan, että voisi sitten palata? Turvallista matkaa! Varokaa tuulivoimaloiden siipiä! Kantakaa Suomea unissanne...Palatkaa kun kevätpurot solisevat.