keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Onnea Suomi 100-vuotias!


Onnea Suomi 100-vuotias!

Finlandia



Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Evakon laulu  




"...miksi taistelimme:
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus." 

- Mika Waltari -

 Kiitos♥

merikuva Sari Kalliomäki

perjantai 1. joulukuuta 2017

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...


Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi 
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet


Nainen, joka ei vielä tiedä helvetin vaanivan nurkan takana, kävelee jalkakäytävällä määrätietoisin askelin. Tummalta taivaalta leijailee lumihiutaleita, jotka laskeutuvat naisen olkapäille ja pään päälle kuin jäätyneet enkelin kyyneleet. Kädessään nainen kantaa viulukoteloa. Päivä on ollut pitkä, ja hän haluaa päästä kotiin.

Perheensä luokse.

Nukkuvien lasten luokse, ja miehen joka odottaa häntä viinin ja pizzan kanssa.

Kristina Ohlssonin Daavidintähdet (Davidstjärnor, WSOY 2015, suomennos Outi Menna) on dekkari, joka löysi minut hyllystäni, johon kerään lukemattomia lukemattomia kirjoja. Se ei todellakaan olisi ollut näin kauaa vailla huomiotani, jos olisin edes aavistanut... kammottavan tarinan Paperipojasta, joka tappaa juutalaislapsia minne ikinä ilmestyy. Nyt hän on murhannut kahden Israelista aikanaan Ruotsiin muuttaneen pariskunnan pojat Simonin ja Abrahamin. Vanhemmat Carmen ja Gideon Eisenberg sekä Daphne ja Saul Goldmann ovat surun lyömät, mutta silti siviilitutkija Fredrika Bergman ja rikospoliisi Alex Recht tuntevat kauhistavia väreitä, jotka voisivat johtaa...

Täysin Paperipojalle epätyypillisesti murhataan Salomonin päiväkodin aikuinen työntekijä, mikä sotkee kuviota pahasti. Salomonin seurakunnan uudeksi turvallisuuspäälliköksi on juuri palkattu Peder Rydh, joka on entinen poliisi ja saanut potkut kostettuaan veljensä murhan. Monet jäljet johtavat Salomonin seurakuntaan, mutta vielä useammat Israeliin:

Maantieteellisesti yksi maailman pienimmistä valtioista. Erämaata joka kohtasi meren. Kuumuutta ja kuivuutta. Kaksi kansaa jotka taistelivat samasta pienestä maaläntistä. Kaksikymmentä vuotta sitten tehdyn rauhansopimuksen vaikutukset olivat valuneet hiekkaan. Paperipojan synnyinmaa oli merkillinen paikka.

Haastavaa rikosta tutkiessaan Fredrika Bergman lähtee Israeliin ja kohtaa siellä kolmen miehen elämän lapsuuden ystävyydestä ja myös kauhuista tähän päivään ja takaisin Ruotsiin. Mitä olivat kokeneet aikanaan Gideon, Saul ja mystinen Efraim Kiel? Fredrika löytää salaisuuden, mutta ehtiikö hän pelastamaan Eisenbergien kadonneen pikkutytön Pollyn? Ja onko tässä kaikki? Oliko poikia aikanaan pitänyt yhdessä aivan jokin muu kuin ystävyys?

Kerrankin trilleri joka on monipolvinen, kiinnostava sekä psykologiselta että operativiselta kantilta ja jopa maantieteellisesti kerroksellisuuden rasittamatta lukunautintoa. Itselleni kirjan kiinnostavimmaksi hahmoksi muodostui yllättäen suojelupoliisin Eden Lundell. Ja tietysti hänen perheensä. Edenin sekä kesyttömyyttä että vaarallista kurinalaisuutta ei ollut kieltäminen. Ohlsson on kirjoittanut täydellisen henkilön, sellaisen, jolta voi odottaa ihan sitä, mitä Eden oli tehnyt ja teki. Mihin hän oli kykenevä ja missä hänkin polvistui. Edenissä kiersi tämän loistavan tarinan veri.
Hän oli tämä tarina.

Niin kova juttu oli tämä ensimmäinen Olhlsson minulle, että odotan jo seuraavaa eli Syntitaakkaa.

Hän seisoo ovensuussa hiljaa, katselee huonetta jossa he lepäävät, näkee kuhinan ympärillään pelastushenkilökunnan koettaessa tehdä sen mitä on tehtävissä, vaikka on myöhäistä tehdä enää mitään. Ja se näky jää kaikkien paikalla olevien mieliin pysyvästi.


Kaikki muistavat naisen, joka seisoi ovella luminen takkki yllään ja viulu kädessään.

*****

tiistai 28. marraskuuta 2017

Joululahjakirjat, joita Välikaton Feetu tänä vuonna antaa....


Kuten tunnnettua, meillä jos lahjoja annetaan, ne ovat kirjoja, pehmeitä paketteja ja suklaata. Yhteen lahjapussiin, joka lähtee talosta ulos, olen saanut jo kolme kertaa ostaa uuden belgialaisen GuyLianin konvehtirasian...En tajua, että Feetuko niitä napsii vai kuka. Kerron nyt kirjat, joita meillä on tänä vuonna kuusen alla ja ne joita annetaan eteenpäin:

Rosa Liksom: Everstinna

Läheiselle, jota kiinnostaa kaikki Suomen historiassa

Heidi Köngäs: Sandra

Edellä mainitulle läheiselle, jota etenkin kiinnostavat kaikki vuoden 1918 tapahtumat.


Mauri Leivo: Kylän linnut

Lintuharrastajaystävälle.

Jessica Knoll: Onnentyttö

Dekkarimaanikolle blogiystävälle.


Ray Conollyn: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977

Perheenjäsenelle joka soittaa kitaraa ja joka nimenomaan toivoi tätä kirjaa.


Karin Slasughter: Hyvä tytär

Parhaalle ystävälle, jonka kanssa koemme, että jouluyöhön kuuluvat myös dekkarit kera suklaan, kun on palattu hautuumaan kynttilämerikävelyltä...

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Hänelle jolle Antti Tuurin kirjat ja kerronta kiinnostavat.


Linda Peltola: Puutarhan Syksy Kodin lämmin Joulu

Askartelevalle ja kokkaavalle ystävälle.


Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja kelju keiju

Pienelle tytölle, joka ehdottomasti uskoo keijuihin.


Pierre Lemaitre: Silmukka

Lapsuudenystävälle, joka pitää sekä dekkareista että kutomisesta.


Eero Ojanen, Sirkku Linnea: Suomalaiset taruolennot

Perheenjäsenelle, jota kiinnostavat fantasia, tarut, mytologiat...


Peter James: Kuolema ei rakasta ketään

Esikoiselle, jolle Peter Jamesin uusin on se paras joululahja.


Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Lapsuudenystävälle.

Ilona Pietiläinen: Satumainen joulu Kauneimmat sisustukset ja herkullisimmat reseptit

Perheen innokkaalle sisustajalle.

Herman Koch: Pormestari

Hänelle, joka on aina yhtä vaikuttunut Kochin kirjoista.


Gerald L. Posner, John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot

Herralle, jota kiinnostaa etenkin toinen maailmansota ja kaikki siihen liittyvä.


Diane Ducret: Diktaattorien naiset

Ystävälle, jota kiinnostaa kaikki historia.


Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Hänelle joka osaa tätä arvostaa...ja minä häntä.

Paljon kirjoja ja tiedämme mikä kirjan hinta on Suomessa. Seuraan muuten hintoja joka marketkäynti ja myös, mitä kirjoja sinne on onnistunut pääsemään. Tämä juttu, ei tarkoita tietenkään, että kukaan ostaisi näin monta uutta kirjaa, vaan yrittää löytää läheisilleen sen kiinnostavimman. Jos lahjoja annetaan. Kyllä se joulu tulee ilman niitäkin. mutta ei joulun taika lahjoista katoa. Makuasia. Vinkki: Etsi ja kollaa erilaisilla kirjatoreilla, niin voit löytää hyvinkin uusia kirjoja alehintaan. Yksi tosi ihana viime vuotinen joulukirja oli tämä ja miten olin näkevinäni po. kirjan Prismassa...


Armas aika Intohimona joulu on löytynyt hintaseurannassa alimmillaan hintaan 9.90!!!

Untu ja sydäntalven salaisuus


Viime vuoden ykköseni eli Kirkkaus löytyy ainakin nettikaupasta hintaan 25,10 sidottuna.


Uskomattoman kaunis tietokirja Talvilintujen elämää löytyy nyt täältä sidottuna hintaan 12,95!!!!



Näkemiin taivaassa ja moni muu helmi löytyy pokkarina alle 10 euron!


Vieläköhän Pikkupöllöä löytyisi...

Ja sitten on vain niitä joulukirjoja, joita ei unohdeta. Viime vuonna se oli minulle Sitä joulua en unohda, jonka tarinat ja kuvitus ovat ihan omaa luokkaansa.


Jännittävässä joulussa kohtaamme Henning Mankelin ja Håkan Nesserin kirjoittamassa joulutarinassa suositut dekkarihahmomme eksyksissä. Wallander ajelee jossain Kasselin pohjoispuolella, lunta sataa rankasti ja yösijasta ei ole tietoa. Hän pelkää joutuvansa viettämään joulun autossaan, kunes löytää pieneen kylään ja sen ravintolaan. Siellä hän tapaa toisen ruotsalaisen poliisin Van Veeterinin, jolloin Wallander toteaa:

Rikoskirjailijat ajavat usein harhaan.

Ravintolassa on myös kaksi kirjailijaa, joiden kanssa poliisimme päätyvät pelaamaan korttia ja sitten...


Ja sitten vain vielä nöyrä toivomus valkeasta joulusta. Lumen valosta.

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa virtaussuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Joulu on tarinoiden aikaa. Onko parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo joulun tarinan?"

- Ulla Janhonen -


Joulukirjaterveisin
Leena Lumi

lauantai 25. marraskuuta 2017

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua. Ehkä toinen syli ja...


Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua.
Ehkä toinen syli ja uusi kosketus ja samantapainen tuska...
Minä lähden luotasi varmemmin kuin kukaan toinen.
Minä palaan takaisin kuin kappale sinun omaa tuskaasi.
Tulen luoksesi toisesta taivaasta uuden päätöksen tehneenä.
Tulen luoksesi toiselta tähdeltä katse entisellään.
Tulen luoksesi vanha kaipuuni uutena piirteiltään.
Tulen luoksesi omituisena, ilkeänä ja uskollisena
sinun sydämesi kaukaisen kotiaavikon villieläinten askelin.
Sinä taistelit minua vastaan rajusti ja voimattomasti
niin kuin ihminen taistelee vain kohtaloaan, onneaan
                                                         ja tähteään vastaan.
Minä hymyilen ja kiedon silkkilankoja sormeni ympäri
ja sinun kohtalosi pienen kerän minä kätken
                                                          leninkini poimuihin.

- Edith Södergran -
Elämäni, kuolemani, kohtaloni (Otava 1994, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Anne Julie Audry

perjantai 24. marraskuuta 2017

Tervetuloa talvi, viikonloppu ja joulunalustunnelmat!


Tervetuloa talvi pyryineen päivineen ja etenkin kunnon talvi lumilla! Vain yhtä talvessa kammoan ja se on liukkaus. Monta vuotta sitten kaaduin kalliollamme, vaikka olin olevani varovainen, mutta niin vain meni kuusi viikkoa parannellessa ja mikään ei tuntunut auttavan siihen kipuun paitsi aika. Keskiviikkona kävelin viime helmikuussa ostetuilla bootseilla reippaasti kampaajalta kohti Sokosta ja vaikka katu oli hiekotettu, lensin vauhdilla vasemmalle kyljelle. Onneksi mitään ei tuntunut murtuneen, mutta vuorokauden päästä tulivat kivut. Tässä on nyt mennyt sitten Buranaa, Voltaren -voidetta ja vaikka mitä. Kun kerroin äidille tästä puhelimessa, hän sanoi, että 'pitää opetella kulkemaan töpötellen'. Äitini on itse tosi reipas liikkuja, mutta kävellessä hän kyllä osaa liukkaalla varoa. Varokaa liukastumista!


Eilen ei näyttänyt vielä tältä, mutta ennen kuin myräkkä alkoi, tapahtui jotain ihanaa. Kello kymmenen luimme tavanomaisesti Helsingin Sanomia sängyssä kera Robertsin suklaakahvin ja yhtäkkiä minusta ikkunassa vilahti jotain. Nousin varovasti kurkistamaan, mitä tapahtuu makkarin alla olevassa jyrkässä rinteessä, jonka yläosassa on lintujen syöttöautomaatti ja josta siis varisee syötävää myös maastasyöville linnuille. Kolme suloisen suloista metsäkaurista siinä, emo ja kaksi vasaa. Ovat ne ennekin käyneet, mutta vain yöllä, joten olemme saaneet usein valvoa yli puolenyön ennen kuin olemme niitä saaneet pimeässä ihailla. Ei muuten tullut mieleenkään lähteä noutamaan kameraa, sillä on asioita, jotka tallentuvat vain muistin verkkokalvolle. Melkein hengittämättä ja patsaina seisoimme Lumimiehen kanssa ikkunassa ja välillä emo katsoi meitä kolmen metrin päästä ihan kohti. Siinäpä asia jota ei saa edes rahalla. Eikä luontokokemusta syö koit eikä inflaatio.


Marraskuun 10.-16. Hesarin Nyt:ssä oli esitelty runsaasti jouluelokuvia, mutta meille rakkaita sieltä löytyi vain Samu Sirkan joulutervehdys ja joukossa oli myös suunnattomia pettymyksiä. No, nämähän ovat vain makuasioita, mutta meillä katsotaan aina joulun alla


ohjaaja Arnaud Desplechin upea ranskalaisfilmi Eräs joulutarina (Un Conte De Noël). Vuosien jälkeen Vuillardien suurperhe kokoontuu yhteen ja kerta kerran jälkeen uusintakatselu tuo esiin jotain ennen huomaamatonta. Ankeutta on filmistä vaikea löytää, vaikka syy kokoontumiseen on perheen äidin, jota esittää Catherine Deneuve, vaikea sairaus. Tosin draamaa ja kysymyksiä pitää syntyä ja sitä herättävät etenkin äidin ja pojan, jota esittää Mathieu Amalric, hankalat välit. Elokuva on niin hyvällä tavalla runsas, että se on kuin kuorisi sipulia: Kerta kerran jälkeen löytyy uusi kerros.


Ian McEwan -fanina olen kovasti kehunut myös Vieraan turvaa, mutta olen varoittanut, että siitä tehty elokuva ei ole herkille. Katsoin kerran trailerin ja ...


Tänään kuitenkin po. filmi menee meillä tallenteelle, sillä olen niin samaa mieltä kuin Kyösti Niemelä tämän päivän Hesarin kulttuurissa, että Ian McEwanin romaanit sopivat filmattaviksi 

Paul Schraderin ohjaama draama on nimeltään Muukalaisia Venetsiassa ja käsikirjoituksesta vastaa Harold Pinter, joka on Nobel -palkittu näytelmäkirjailija. Kyseessä on eroottinen trilleri ja leffa on syystä K16. Jokainen katsoo omalla vastuullaan...Nelonen klo 23.50.

Kiinnostavaa, että tänä vuonna on tullut jopa kolme uutta McEwania elokuvina: Rannalla ja Lapsen oikeus, jotka tulevat Britanniassa ensi-iltaan ensi vuonna. Ajan lapsi on nähty BBC:llä syyskuussa. Hurjaa, huomasin just, että Lauantai on filmattu: Se on must saada.


Ian McEwan Leena Lumissa


Joululiköörit kirsikoista tekeytyvät vielä kellarissa, mutta muuten on jo joulua tehty paljon. Lumimies nouti uuden joulukuusen valosarjankin, kun edellisvuoden kaukosäädinsysteemi hajosi heti joulun jälkeen. Me emme tarvitse mitään kaukosäätimiä tai sovelluksia kuusemme, sillä sen valot saavat palaa koko ajan vähintäin Loppiaiseen.


Joulupaketteja on kääritty, mutta olen silleen tylsä, että paketeissa on aina kirjaa, suklaata ja pehmeää. Se on minusta joulu. Tähän palataan jo ensi viikolla...


Joulua on fiilistelty iltapäivän teehetkillä kera joulutorttujen. Joulun ajan lehtiä on vaikea vastustaa...

Mukavaa viikonloppua teille kaikille joulunalustunnelmin♥

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

tiistai 21. marraskuuta 2017

Jessica Knoll: Onnentyttö


Olin valmis vaikka tappamaan päästäkseni esiintymään rouva Luke Harrisonina. Kun vihdoin jätin poikaystäväni Luken ’takia’, yhtäkkinen vapaus – mennä yhdessä ulos syömään ja sieltä kotiin niin kuin oikeat pariskunnat tuntui huumaavalta. Se kantoi meitä pitkälle vuorovesiaallon tavoin, ja vuoden päästä me muutimme yhteen.

Kihloihin meneminen Luken kanssa tekisi yhteiskunnallisesta nousustani kiistattoman. Kukaan ei pystyisi koskemaan minuun, kun olisin menossa naimisiin Luke Harrison neljännnen kanssa. Olin monta kertaa kuvitellut kertovani tarinani televisiokameralle, kohottavani käden kasvoilleni ja pyyhkäiseväni pienen kyynelhelmen silmäkulmastani niin, että valo osuisi smaragdiin, joka...

Jessica Knollin Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, Bazar 2017, suomennos Päivi Pouttu-Delière) on yksi erikoisimmista lukemistani trillereistä ikinä. Vaarallisella tavalla. Luin sivukaupalla keskiluokkaisen TifAni FaNellin tarinointia nousustaan New Yorkin piireihin ja lopulta The Women’s Magazinen toimittajaksi. Luin Dukanin dieetistä, jolla TifAni laihdutti itseään kokoon 32, luin normeista, joiden noudattamatta jättäminen olisi selvästi paljastanut kaikille, että olet sen kymmenet kerrat seisonut jossakin kassajonossa äitisi takana, kun yksikään luottokortti ei ole kelvannut. Luin, miten TifAni silloin päätti, että hänestä tulee todella jotakin ja hänen ei koskaan tarvitse miettiä, onko tilillä katetta vai ei, sillä sitä olisi. Urakiipimisen ja Luken vikittelyn ohella kulkee tarina Bradley Schoolin ajoilta ja sieltähän löytyy vaikka mitä sellaista, jostaTifAnia lopulta pyydetään mukaan televisiodokumenttiin kertomaan oma tarinansa. Mitä hän kertoisi? Kertoisiko hän myös mitä oli tapahtunut juuri vähän ennen ’tapausta’? Kertoisiko hän niistä bileistä, joissa...Mitä sanoisi Luke ja mitä sanoisi Luken hieno perhe? Miltä tuntuisi menettää mahdollisuus päästä kiinni vanhaan rahaan ja kotiin, jonka ikiruumis vastaanottaisi hänet aina murattikäsien lempeässä syleilyssä?

Olisin voinut kuvitella lukevani pinnallista New York -teosta, jossa kerrotaan tarinaa tyyliin ryysyistä rikkauksiin ja kurpitsavaunut odottavat Tuhkimoa, mutta Knoll tietää miten vaikutus tehdään ja niinhän tästä tulikin sitten satuttava ja todenmakuinen tarina kaikesta siitä paskasta mitä voi teinitytölle tapahtua sekä jostain paljon pahemmasta. Kontrastien tehoa!

Ei aikomustakaan spoilata juonta, joten voisimme tarkentaa katsettamme tuoreeseen kihlapariin. Miten erilaisia he olivat kaikellaan. Jo kihlausaikana TifAni alkaa tuntea ahdistusta, suoranaista pakokauhua. Hän ei voi ’käyttäytyä huonosti’ tai Luke loukkaantuu. Hän ei voi olla oma itsensä. Hänen on teeskenneltvä sängyssä, sillä heidän käsityksensä kuumasta huumasta ei kohtaa tässä ajassa. Miksi Luke sitten ei tyytynyt johonkin yhtä sievään ja tavallisempaan tyttöön, johonkin poninhäntäpäähän, jonka mielihalut olisivat olleet yhtä viktoriaanisia kuin hänen? Miksi juuri TifAni, joka

raaputtaa Luken täydellistä tähtilippua kantavaa pelinrakentajan elämän pintaa ja uhkaa halkaista sen kahtia. Ajatus uhkasta ja mahdollisesta vaarasta vetää häntä puoleensa. Mutta oikeasti Luke ei halua nähdä, mihin minä pystyn ja millaisia teräväreunaisia reikiä pystyn tekemään. Suurimman osan meidän yhdessäoloajastamme olen vain raapinut pintaa ja painanut välillä vähän kovempaa nähdäkseni, missä vaiheessa alkaa tulla verta. Alan väsähtää.

Jessica Knollin Onnentyttö on kovaa kamaa: Uskokaa vain minua. Kaikki ne dieetit ja Pradat ja Guccit ovat vain pintaa, jonka mustissa vesissä yrittää selviytyä syvästi haavoitettu nainen. Niin syvästi, että ehkä hän itsekin tajuaa kaiken vasta, kun klaffi napsahtaa ja kamerat käyvät:

”Olen TifAni FaNelli.”

Tiedän, millaista se on.

*****

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat kirjat Leena Lumissa


Monista syistä saatte nyt jo tänään lukuvuoteni 2017 parhaat kirjat. Jotenkin tänä vuonna oli vaikeampi kuin koskaan listata kuumaa ryhmää eikä siitä voi syyttää lukemiani kirjoja, vaan sitä, että luen vain parhaita: Kuorin kermat päältä! Lumimies aikansa kuunteli vaikerrustani ja kehoitti jo vetämään pitkää tikkua, mutta en tokikaan siihen ryhtynyt. Annoin oman kiinnostukseni painaa ehkä entistä enemmän, mutta laadusta tinkimättä. Ja kaiken lisäksi Lumimiehestä on tullut kanssalukija, sillä hän on lukenut melkein kaikki samat kuin minä! Mielipiteitä tuli sitten sieltäkin...


1. Joyce Carol Oates: Blondi (Otava 2001)

2.  Paul Auster: 4321 (Tammi 2017)

3.  Rosa Liksom: Everstinna (Like 2017)  Vuoden paras kotimainen!

4.  Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

5.  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Atena 2017)

Oates ei kaivanne selittelyjä. Hän on sydämenpysäytys. Ei ole toista.

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin.

Auster haastaa minut kerta kerran jälkeen. Hän ei ole herra helpoimmasta päästä. Tai on sitä halutessaan. Ei aina.

Rakkaudet tulevat ja menevät, ihmiset riitelevät ja sopivat, tietty huumori, jonka aina liitän Saul Bellowiin kulkee myös Paul Austerin matkassa, aurinko nousee ja aurinko laskee, mutta tuskin kukaan voi unohtaa nuorta Fergusonia, jota silmiin katsoessa hänen äitinsäkin osaksi tulee Archien verkkokalvoista heijastuva cinemaattinen unohtumattomuus.

Liksomin Everstinna veti maton altani eli silloin vuosilistani koki muutoksen siitä, mitä olin itse otaksunut. Kirjallisuus on alituista yllättymistä.

Minun esirippu ei ole laskenu kerthaakaan, sen verran minussa on senthään näyttelijän vikkaa. Osaan sisäletulon ja poislähön.

Kallandin esikoisteos soi kuin viulu. Tarinan kuulee musiikkina, joka soi monenlaista aina tekopyhyydestä käsittämättömiin menetyksiin. Kirjan nimi olisi voinut olla myös Ellen..

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

”Kerro minulle minusta”, hän sanoi niin kuin pienenä.

Jääskeläisen uusin on hänen parhaansa. Lukija voi itse valita mikä kirjassa on ominta kiinnostusta. 

Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.



Kakkosryhmä on milloin sydänryhmääni, milloin vain jatkumoa kuumalle ryhmälle ja nyt nimenomaan viime mainittua.

1.  Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa (Minerva 2017)

2.  Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (WSOY 2017)

3.  Pierre Lemaitre: Silmukka (Minerva 2017)  Vuoden paras dekkari!

4.  Gerald L. Posner, John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot (Minerva 2017)

5.  Diane Ducret: Diktaattorien naiset (Atena 2017)

Pirotten Vielä tänään olemme elossa on valittu vuonna 2016 Ranskassa vuoden parhaaksi historialliseksi romaaniksi ja syystä! Tämä on niin hyvä, että:

aloitin lukemisen ja se oli ensin aika kesyä, ihan ensin, mutta sitten kävi niin, että kirja ei sulkeutunut ennen kuin viimeinen sivu oli kääntynyt. Nyt kirjoitan tätä silmätippojen ja sisun voimalla...on yö

Hän oli kuka vain. Hän puhui sujuvaa ranskaa, saksaa ja englantia. Hänestä tuli nyt amerikkalainen sotilas. Hänestä tuli vaistonvarainen ja järjestäynyt, hän nousi milloin vedestä, milloin iski ylhäältä. Hän soluttautui viholliskylien väkijoukkoihin ja taloihin. Hän tuhosi ja katosi. Hän oli kuin luotu tehtäväänsä, kunnes hän sai matkaansa juutalaistytön, vain lapsen, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet.

Tyttö oli vahva, vahvempi kuin kaikki tarmokkaat belgialaiset yhteensä. Vahvempi kuin Mathias, vahvempi kuin ihmisiä terrorisoivat SS-laumat. Vahvempi kuin muistot hiuksista ja kuolemasta.

 Kaukosen Lumikadun kertoja on ominta minua:

Katja Kaukosen huikea Lumikadun kertoja on kuin Krakovasta ostamani verenpunainen meripihka, se kyyneleen muotoinen. Valoa vasten se loistaa punaista unikon hehkuaan kuin iloa, mutta jossain hetkessä se on kuin verikyynel. Rakastan sen tarinoita, rakastan tätä kirjaa, joka kantaa historiaa, rakkautta, hellettä ja pakkasta. Rakastan Bajekia, joka antaa Lumikadun viedä. Hurmaannuin kirjan rinnakkaisista todellisuuksista, tämä hetki tässä versus Bajekin ennenäyt. Hetki voitti, sillä oltiinhan Puolassa ja Lumikadulla. Mitä siitä jos kuolema tulee, onhan eletty kerta, onhan ryypätty ja rakastettu.


 Kaiken aikaa kuitenkin kuulasta valoa. Ihmettä, jota ei selitellä puhki. Tähtipölyä.

Ja Marek antautuu tanssiin. Niin hän lähtee tästä maailmasta. Lilkan valtaistuin on kaatunut, ja lattia on lasinsiruja täynnä, ne kimaltelevat kuin pakkaslumi.

Lemaitren Silmukka on vuoden 2017 paras dekkari! Kakkosena kärkkyi Clare Macintoshin Annoin sinun mennä...

Tarinankertojat ovat oma luokkansa: He tuoksuvat nuotiotulilta, savulta, metsältä, pihkalta, maalta, salaisuuksilta, mutta ennen kaikkea kikkailemattomalta kerronnolta, josta puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja laskelmointi. Silmukka on ensimmäinen dekkarini Lemaitrelta ja olen myyty.


Kaksitoista vuotta oli kulunut rikoksesta, jonka hän oli tehnyt kaksitoistavuotiaana, ja viimeinen näytös oli ehkä nyt alkanut murhenäytelmässä, johon hän oli syössyt itsensä sinä joulukuun päivänä vuonna 1999.

Ilta pimeni yöksi.

Posnerin ja Waren elämäkerta Mengelestä vie heti alun jälkeen Mengelen elämään toisen maailman sodan jälkeen:

nyt sain kuulla sen kaiken muun, sillä kirjoittajilla on ollut käytössään Mengelen jälkeensä jättämät yli 5 000 sivua käsittävät kirjeensä ja päiväkirjamerkintänsä sekä Mengelen ainoan pojan Rolf Mengelen apu. 

 Kun Paraguay alkoi tulla kuumaksi Mengele siirtyi Brasiliaan ja siellä hän eli syrjäisellä maatilalla Geza ja Gitta Stammerien suojassa yhteensä kolmetoista vuotta. Tämänkin mahdollisti Mengelen perhe Baijerissa, sillä Josef maksoi puolet tilan hinnasta

Rolfille hänen isänsä läsnäolo Auschwitzissa oli anteeksiantamatonta. Muille Mengeleille se oli epämiellyttävä tehtävä, jota Josef ei voinut välttää. Tänään nämä kaksi Mengelen leiriä eivät puhu toisilleen. Heidän käsityksensä Josefin rikoksista ovat sovittamattomassa ristiriidassa.

Ducretin Diktaattorien naiset sisälsi niin paljon uutta minullekin, että...

Diane Ducretin kirja Diktaattorien naiset on kirjoitettu niin elävästi, että tuntuu kuin olisi itse mukana tarinassa. Kunkin diktaattorin ja hänen naistensa elämät myös kuvataan yksityiskohtaisuudella, jolla pääsemme kurkistamaan heidän salattuihin maailmoihinsa. Oliko eräs heistä erotomaanikko, joka ei vain voinut itselleen mitään ja oliko Lena-joella karkotuksessa ollut heistä ainoa, joka kykeni uskollisuuteen rakastetun Nadjansa kanssa, mutta oliko hänen seuraajansa enemmän saatanasta kuin kukaan koskaan: petollisempi myös maataan ja edeltäjäänsä kohtaan kuin olemme uskaltaneet ajatellakaan. Eräs kirje, joka olisi voinut estää verituhon vuosikymmenet ’katosi’...

Yhä vielä ja aina: enemmän kuin eilen ja vähemmän kuin huomenna.


Vuoden ehdoton tietokirja on Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja (Avain 2017). Suosittelen kaikille!

Marraskuu 2012

Olin pakahtua onnesta sinä hetkenä, jolloin avasin uuden kotimme portin ensimmäistä kertaa omilla avaimillani. Tuntui, että kaikki palaset olivat loksahtaneet lopulta täydellisesti paikoilleen. Marraskuu ei tuntunut yhtään marraskuulta.

Tässäpä tämä. Ei kiveen hakattua, mutta ei mitään levävelliäkään. Suurella tunteella, joka antaa arvoa myös niille, jotka nyt jäivät tästä ulos. Kaikki lukemani ovat olleet lukurantani helmisimpukoita. Niin myös ja etenkin taidekirjat, joita en kykene laittamaan paremmuusjärjestykseen. Olkoot ne sitten kuin vuoksi ja luode...kuun kumppanit.

Loppusanat Riitta Jalonen Kirkkaus:

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Love
Leena Lumi

lauantai 18. marraskuuta 2017

Voin kaivata -


Voin kaivata, tiedätkö sen...
Kuin kaari on ruumiini hämärässä,
se on kireä, kuuma, on näännyksissä -
ja sentään, jos tulisit, tiedän sen,
vain kiveä kättesi alla mä oisin:
kovaa, kuollutta, jäykkää ja ynseää,
ja jos pirstoisit mun - sinun pirstovan soisin! -
siruiksi löisit mun, siru jokainen
yhä kiveä on ja kiveksi jää.

Ja puhua voin, voin puhua sulle:
jään viereesi sanoja vilkkaita virkkain,
ja jos kuuntelet, vaieta äkkiä voin
ja hymyillen nähdä, kun tavoitat suotta
minun sanaini mieltä kuin parvia sirkkain:
oi, kaikki ne käsistäs hyppivät pois,
vaikk' haroisit, miettisit tuhannen vuotta!
Ja katsoa voin sua, silmin kirkkain,
ja jos huomaat sen, minä katson pois,
kuin sinua ollenkaan ei ois...

Voin kaivata! Kaivata, kaivata voin!

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1948)